Olisiko tarvetta sydämen joulusiivoukselle?

 Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 10.12.2020

Olisiko tarvetta sydämen joulusiivoukselle?

Sunnuntain pitkällä ajomatkalla kuunneltiin aviomiehen kanssa netistä jumalanpalvelusta, jossa tytär miehensä kanssa oli puhumassa. Puheessa oli ilmaus, josta omassa mielessäni lähti versomaan lisäajatuksia. Tyttären luvalla käytän samaa sisimmän siivous -teemaa.

Minulle on juhlaan kuulunut aina tavallista viikonloppua tarkempi siivous – varmaan siksi, että omassa epätäydellisen perheenäidin maailmassa siihen on ollut suurta tarvetta. Ajan myötä olen kyllä alkanut tinkiä niistä vaatimuksista, joita löytyy suljettujen ovien takaa, mutta yhä juhla on meillä erilainen kuin arki – se maistuu ja tuoksuu ja näyttää juhlalta. Haluaisin että meillä voi viihtyä vieraat ja oma väki.

Enkä tällä vaadi toisilta mitään, kullakin on omat tapansa tehdä mieluista oloa.

Mutta entä kaikkein tärkein osa elämästä? Tarvitseeko sisin siivousta? Onko sisimmän huoneissa raikasta puhtautta ja kutsuvaa viihtyisyyttä vai onko siellä semmoista kaaosta, että kun pikkuisen raottaa jotain ovea, päälle vyöryykin tunkkaisuutta ja hylkykamaa? Tai onko siellä niin salaisia komeroita, että koko elämä räjähtäisi, jos ne ovet aukenisivat? Tai onko sisimmän ovet lukittu niin lujasti, että sinne lämpöön ei muilla ole asiaa – vai onko siellä lämpöä ollenkaan vaan itselläkin ihan paleleva olo?

Ja näin joulun alla tärkein kysymys: onko joulun Jeesuksella kulkuoikeutta ja asumisoikeutta sisimmässä? Lauletaan kyllä heinistä härkien kaukalon ja siitä, kun nukkuu lapsi viaton, mutta entä kun Hän pyytää sisäänpääsylupaa elämään? Pysyvätkö ovet kiinni?

Ehkä olemme ymmärtäneet jotain väärin. Joulun Jeesus ei pyri elämään tarkastajaksi tai vaatimusten esittäjäksi vaan taivaallisen lahjojen antajaksi. Sillä kun Hän astuu sisimmän tupaan, Hänen mukanaan tulee valo ja puhtaus. Hän sanoo jopa majesteetilliset sanat että sinun syntisi annetaan anteeksi.  Hän käy käsiksi elämän luurankokomeroihin ja puhdistaa ne. Hän ei häpäise meitä vaan käsittelee armollisesti kipeät kohtamme.

Hän ei mittaa meitä sen mukaan, miltä näytämme tai miten näyttävät pihapiirit meidän asumuksellamme on. Häntä kiinnostaa se, että voisi antaa sisälle rakkauden lämpöä ja toivoa ja lupauksen siitä, ettei jätä meitä silloinkaan, kun elämän peittää synkkääkin synkemmät varjot ja myrskyt ujeltavat ja repivät pihapiiriä.  Hän lupaa olla kanssamme silloinkin, kun on aika jättää maanpäällinen tupa ja lähteä ikuisuuden rajan taakse.

Ehkäpä tänä vuonna olisikin ovien avaamisen ja sisimmän joulusiivouksen aika!

Saara Tikkakoski – yksi jonka sisin on paljon tarvinnut puhdistusta ja valaisua

Kiitän ystävistä

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 2.7.2020

Kiitän ystävistä

Toukokuussa minulla oli viimeinen työpäivä erityisopettajana Vetelissä. Olen kiitollinen joka opevuodestani. Kirjoitin facebook-sivulleni, että olen tykännyt työstäni ja työpaikastani. Se on minun julkinen ”työtodistukseni” työnantajalle ja työyhteisölle. Kiitos!

Vieläkin lämmittää työkavereiden järjestämä huikea päivä. Niin totta se, miten he olivat sanoittaneet yhteistä aikaamme: ”Monet ovat matkan varrella muuttuneet rakkaiksi ystäviksi.”

Ystävyys on luottamusta. Se on rohkaisua. Se on kipeiden asioiden jakamista ilman että tulee haavoitetuksi. Se on myös arkea, sitä että voidaan rinnakkain tehdä omat hommat – ja joskus toisenkin – ja selvitä päivästä toiseen. Ystävyys ei ole puukotusta selkään eikä sydämeen.

Harmaaseen päivään voi välähtää kirkasta, kun kohtaa toisen hyväksyntää ja hyviä sanoja. Sisäinen arkuus ja epävarmuus hellittää, kun kuulee rohkaisua. Silloin suorastaan kasvaa sisäisesti, uskaltautuu kurottautumaan eteenpäin, kohti uutta, uskaltaa olla oman elämän eläjä.  

Työvuosien helminä muistan myös sen, kun työhuoneeni taululta löytyi oppilaiden kirjoittamia tekstejä kuten ”Moi Saara! Oot kiva!”  Ja vaikka tiedän, että aina en ole ollut ”kiva” tai sellainen kuin itsekin olisin halunnut olla, tuo oppilaiden armollinen hyväksyntä lämmitti niin paljon, että kun viime viikolla, vuosien jälkeen, näin yhden näistä kirjoittajista kaupassa, heti muistin nuo tekstit. Muistan myös, miten äärettömän ystävälliseltä tuntui löytää koronaeristyksen aikana postilaatikosta ekaluokkalaisen tervehdys kynttilöineen ja kortteineen.

Valitettavasti elämässä voi tulla vastaan muutakin kuin rohkaisua, ja silloinkin täytyy uskaltaa ja silloinkin voi mennä eteenpäin, mutta siitä kirjoittaminen tarvitsisi ihan uuden tekstin. 

Mikään inhimillinen ei voi kuitenkaan koskettaa ja kantaa niin syvästi, kuin se armollinen rakkaus, jota itse Jumala osoittaa. Jeesus on Vapahtaja, joka näkee silloinkin, kun elämä on ihan sumussa tai pimeydessä. Hän pystyy olemaan vierellä silloinkin, kun on ihan lyöty ja rikki revitty. Hän pystyy valaisemaan sen, että kaikki tässä maailmassa on katoavaa. Oikeaa lujuutta on ankkuroitua ikuisen Jumalan totuuksiin.

Sain Jumalan toimintamallista ja huolenpidosta taas niin rohkaisevan viestin joku viikko sitten. Elämässä oli ollut pimeitä ja vaikeita päiviä. Silloin soitti yksi ystävä seurakunnasta ja kertoi, että hänen oli täytynyt rukoilla meidän puolesta, öisinkin. Hän soitti sillä hetkellä, kun tilanteet olivat ratkenneet hyvin. Ja minun sydämeni kiitti: Jumala laittaa omat ystävänsä kantamaan toisia, minuakin, silloin kun on tarvetta. 

Taivaan Jumalalle kaikkein suurin kiitos!

P.S. Open työtehtävät kyllä vielä jatkuvat mutta muualla kuin Vetelissä 😊

Vaarallinen kirja - mutta elämäksi

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 16.4.2020

Vaarallinen kirja – mutta elämäksi

Olen viimeisen vuoden aikana ollut mukana projektissa, jonka tuloksena julkaistaan kohta kirja kahden suomalaisnaisen elämäntyöstä maailman lasten hyväksi. Olen saanut keskustella näiden ystävieni kanssa tuntikausia ja kuulla koskettavia kertomuksia eri puolilta maailmaa ja lukea asioista, jotka ovat saaneet minulle kyyneleet silmiin. Yksi sellainen on Fatiman tarina.

Ystäväni tapasivat Fatiman Sudanissa ja kuulivat hänen elämänsä tarinan. Nuori elämänjanoinen tyttö luki paljon ja oli jollain messuilla sattunut näkemään kirjan, joka alkoi kiinnostaa häntä. Mutta kun hän kysyi sen hintaa, myyjä oli säikähtänyt nähdessään edessään päänsä peittäneen nuoren naisen ja selitellyt, että kirja maksaisi niin paljon, ettei tytöllä olisi siihen varaa. Fatima oli vastannut, että hänen isänsä oli rikas ja voisi maksaa mitä vain. Lopulta myyjä oli sanonut huikean korkean hinnan, mutta tyttö juoksi kotiinsa ja toi rahat. Myyjä kuitenkin perääntyi ja sanoi kirjan olevan niin vaarallinen, ettei hän voisi myydä sitä.

Kirja oli arabiankielinen Uusi testamentti. Kahden vuoden ajan Fatima yritti löytää sitä kaikista kaupungin kirjakaupoista, mutta turhaan. Eräänä päivänä hän sai kutsun kristittyjen nuorten tapahtumaan. Silloin hän tajusi mahdollisuutensa tulleen ja kysyi, voisiko hän saada Raamatun. Hän sai sen ja luki sitä, ja kirjan sanoma kosketti hänen sisintään. Fatima halusi uskoa Jeesukseen ja avata sydämensä ja koko elämänsä Hänelle, ja nuoren tytön elämä muuttui täysin. Kun ystäväni tapasivat hänet, hän oli valmistautumassa kertomaan oman kansansa lapsille Jeesuksesta, joka oli nyt hänen Vapahtajansa.

Meillä täällä on pääsiäinen ihan tuoreessa muistissa. Monet ovat eläneet syvästi sen sanomaa, jotkut ovat tyytyneet tipuihin ja pääsiäismuniin, ja nyt koristeet säilötään komeroon ja aiheeseen palataan vuoden kuluttua. Olisiko mahdollista, että niin tuttu sanoma Jeesuksesta olisi saattanut jäädä ulkokohtaiseksi uskonnolliseksi traditioksi, jolla juhlistetaan juhla-aikoja? Se jano, jolla Fatima etsi Elämää, ei vapaasta tarjonnasta huolimatta ole kaikkien suomalaisten kohdalla totta.

Pelkät uskonnolliset tavat eivät kuitenkaan ole olleet Jumalan tarkoitus. Jumalan tarjous olisi, että usko Jeesukseen täyttäisi koko elämämme, arjen ja juhlan. Jeesus voi olla enemmän kuin juhlaelementti, Hän voi tulla elämän Vapahtajaksi, anteeksiantajaksi, toivon perustaksi ja myös lujaksi sillaksi yli kuoleman rajan. Kiitän pääsiäisen sanomasta!

Luhistus vai toivon nousu?

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 23.1.2020

Luhistus vai toivon nousu?

Jos olisin taiteilija, maalaisin kuvan. Keskellä aukeaa on maassa mytty. Jos katsottaisiin lähempää, nähtäisiin, että siinä on joku pieneksi käpertyneenä. Lunta tipahtelee taivaalta, ja maassa makaava alkaa hiljalleen peittyä valkoisen harson alle.

Jos voitaisiin nähdä kuvaa edeltävä tilanne, nähtäisiin tuo sama olento katselemassa ympärilleen ahdistuneena: Minne suuntaisi? Mitä yrittäisi? Huutaisiko vai lähtisi rämpimään? Mutta mihin? Monta askelta ei enää jaksaisi. Ja niin se lyyhistyy maahan. Sen mielessä käy, jaksaisiko vielä nousta...

Kun ihminen on toivoton, hän ei näe ulospääsyä eikä ratkaisua, vaikka etsisi joka taholta. Toivottomuus on kuin harmaa peitto, joka peittää kaiken alleen, tai niin sakea sumu, ettei valoakaan näy. Siinä eteneminen on mahdotonta, korkeintaan voi hapuilla.

Kun sielun valtaa toivottomuus, ei ole paljoa liikkumatilaa jäljellä. On lähellä, että sisimmän täyttää kauhu.

Itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl näki keskitysleirin hirveyksissä, että jos toivo katosi ihmiseltä, tämä ei enää kestänyt. Toivo oli kuin sidos elämään. Raamatussa on lause, jossa niputetaan usko, toivo ja rakkaus. Muistan, kun nuorena en kyennyt käsittämään, miksi toivo oli tuossa ryhmässä. Uskon tajusin ja rakkaus tuntui tosi hyvältä, mutta mitä tekemistä oli toivolla? Silloin kun oma elämä oli joka suunnalla täynnä toivoa, toivon merkitystä ei vain pystynyt ymmärtämään.

Myöhemmin olen kyllä nähnyt toivottomuutta ja itsekin kulkenut sakeassa sumussa. Kerran Lasse Heikkilän laulusta yksi säe aukeni kuin suuri välähdys: Silloin toivo siivet saa, kun on mihin suunnistaa. Lasse on kyennyt sanoittamaan syvän oivalluksen: kun toivolla on kohde, siitä tulee voima, joka ei jätä sielua tuupertuneena ja käpertyneenä makaamaan ja hautautumaan toivottomuuden peittojen alle.

Raamatun Jumala on aina tarjonnut ihmiselle toivoa, tilanteista riippumatta. Äärimmäiselläkin rajalla, jonne jokainen kerran tulee, Hänellä on valta avata näkymät kirkkaaseen ikuisuuteen, ei suureen tuntemattomaan. Hänellä on tarjota sielun rauha Jeesuksen rakkauden ja armon takia. Ei ole parempaa sielun lääkettä kuin rauha Jumalan kanssa.

Mutta myös tätä elämää varten tarvitaan toivoa, vaikka olosuhteet eivät aina sitä tarjoa. Toinen ihminenkin voi myötäelämisellään tuoda toivoa, hymy ja halaus voi pelastaa päivän. Mutta ratkaisevinta on tämä:

Silloinkin vaikka epätoivon harmaus olisi kuinka raskas, Jumala näkee sen läpi. Hän näkee, vaikkei ääntä kuuluisikaan. Taivaasta ei kivitetä, siksi sinne uskaltaa katseensa kiinnittää. Ja Jumala ei ole passiivinen Jumala vaan aktiivinen ja luova, joka rakkaudessaan kuljettaa omansa kirkastuvaa kohden.