Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 23.1.2020
Luhistus vai toivon nousu?
Jos olisin taiteilija,
maalaisin kuvan. Keskellä aukeaa on maassa mytty. Jos katsottaisiin lähempää,
nähtäisiin, että siinä on joku pieneksi käpertyneenä. Lunta tipahtelee
taivaalta, ja maassa makaava alkaa hiljalleen peittyä valkoisen harson alle.
Jos voitaisiin nähdä kuvaa edeltävä tilanne, nähtäisiin tuo
sama olento katselemassa ympärilleen ahdistuneena: Minne suuntaisi? Mitä
yrittäisi? Huutaisiko vai lähtisi rämpimään? Mutta mihin? Monta askelta ei enää
jaksaisi. Ja niin se lyyhistyy maahan. Sen mielessä käy, jaksaisiko vielä
nousta...
Kun ihminen on
toivoton, hän ei näe ulospääsyä eikä ratkaisua, vaikka etsisi joka taholta. Toivottomuus
on kuin harmaa peitto, joka peittää kaiken alleen, tai niin sakea sumu, ettei
valoakaan näy. Siinä eteneminen on mahdotonta, korkeintaan voi hapuilla.
Kun sielun valtaa toivottomuus, ei ole paljoa liikkumatilaa
jäljellä. On lähellä, että sisimmän täyttää kauhu.
Itävaltalainen
psykiatri Viktor Frankl näki keskitysleirin hirveyksissä, että jos toivo
katosi ihmiseltä, tämä ei enää kestänyt. Toivo oli kuin sidos elämään.
Raamatussa on lause, jossa niputetaan usko, toivo ja rakkaus. Muistan, kun
nuorena en kyennyt käsittämään, miksi toivo oli tuossa ryhmässä. Uskon tajusin
ja rakkaus tuntui tosi hyvältä, mutta mitä tekemistä oli toivolla? Silloin kun
oma elämä oli joka suunnalla täynnä toivoa, toivon merkitystä ei vain pystynyt
ymmärtämään.
Myöhemmin olen kyllä nähnyt toivottomuutta ja itsekin
kulkenut sakeassa sumussa. Kerran Lasse Heikkilän laulusta yksi säe aukeni kuin
suuri välähdys: Silloin toivo siivet saa,
kun on mihin suunnistaa. Lasse on kyennyt sanoittamaan syvän oivalluksen: kun
toivolla on kohde, siitä tulee voima, joka ei jätä sielua tuupertuneena ja
käpertyneenä makaamaan ja hautautumaan toivottomuuden peittojen alle.
Raamatun Jumala
on aina tarjonnut ihmiselle toivoa, tilanteista riippumatta. Äärimmäiselläkin
rajalla, jonne jokainen kerran tulee, Hänellä on valta avata näkymät
kirkkaaseen ikuisuuteen, ei suureen tuntemattomaan. Hänellä on tarjota sielun
rauha Jeesuksen rakkauden ja armon takia. Ei ole parempaa sielun lääkettä kuin
rauha Jumalan kanssa.
Mutta myös tätä elämää varten tarvitaan toivoa, vaikka olosuhteet
eivät aina sitä tarjoa. Toinen ihminenkin voi myötäelämisellään tuoda toivoa,
hymy ja halaus voi pelastaa päivän. Mutta ratkaisevinta on tämä:
Silloinkin vaikka epätoivon harmaus olisi kuinka raskas,
Jumala näkee sen läpi. Hän näkee, vaikkei ääntä kuuluisikaan. Taivaasta ei
kivitetä, siksi sinne uskaltaa katseensa kiinnittää. Ja Jumala ei ole
passiivinen Jumala vaan aktiivinen ja luova, joka rakkaudessaan kuljettaa
omansa kirkastuvaa kohden.
