Maksoi mitä maksoi

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 14.11. 2019

Maksoi mitä maksoi

Ihan kaikesta ei kannata maksaa mitä tahansa. Ainakaan turhasta ei kannata, puhumattakaan semmoisesta, josta koituu tuhoa.

Tämä ilmaus ”maksoi mitä maksoi” nousi eteen joku päivä sitten, kun saatiin tieto hyvän ystävämme kuolemasta. Kesken lomamatkan, ihan yllättäen, oli tullut lähtö.

Mutta meille kerrottiin koskettava asia siitä, mitä Askon elämässä oli tapahtunut 12-vuotiaana. Kotitausta ei ollut mitenkään kristillinen, mutta hän oli kuitenkin ohjautunut telttakokouksiin ja kuullut sanoman Jumalan rakkaudesta ja tullut uskoon. Uusi elämä oli vallannut nuoren pojan niin suurella ilolla, että hän oli tehnyt sydämessään päätöksen: ”Haluan perille, maksoi mitä maksoi.”

Tästä päätöksestä tuli koko hänen elämäänsä linjaava periaate, ja vain pari viikkoa ennen kuolemaansa hän oli kertonut pitäneensä siitä kiinni joka päivä. Yksi hänen runoistaan heijastaa tätä ykkösasiaa:

Vain yksi lopulta on tärkeää.

Se, kehen uskoo,

mihin matkustaa

kun laiturista köydet irtoaa.

Mutta mitä oikeastaan maksaa päästä taivaaseen ja mitä itse kukin olisi halukas siitä maksamaan?

Miljoonaomaisuudella ei päästä taivaaseen eikä sieltä jäädä ulos siksi, että on köyhä. Hyvä luonnekaan ei avaa niitä portteja eikä se, että on niin mukava kaveri, eikä taivasta sulje ihmisen luonteen viat. Taivaaseen on yksi mahdollisuus päästä: Jeesuksen kanssa. Jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut, sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. (Room. 10:9,10) Ihan ilmaiseksi, ilman rahaa, ilman omia onnistuneita suorituksia.

Miten sitten joku sanoo, että maksoi mitä maksoi? Kun se ei kerran maksa?

Voi se maksaakin. Tänäänkin monin paikoin kristittyjä vainotaan ja kidutetaan – usko maksaa silloin koko ajallisen elämän. Usko voi maksaa myös sen, että joutuu vastakkain yleisen mielipiteen kanssa. Usko maksaa myös sen, että on yhä uudestaan suostuttava näkemään oma vajavuus ja suostuttava mielenmuutokseen. Ja käänteisesti: Jollekin voi omista mielipiteistä ja haluista kiinni pitäminen olla itselle niin kallis asia, että ei voi nöyrtyä Jumalan etsimiseen. Ja jollekin voi kaiken maailman turhuus ja (kuviteltu) maine olla niin arvokasta, että Jumalakin joutuu jäämään kakkoseksi.

Mutta se, joka tulee syntisenä Jeesuksen luokse, löytää armon ja suuren avun ja huomaa, että kaikki muu onkin sekundaa sen rinnalla, että saa olla kaikkivaltiaan perheväkeä. Ja silloin on kurssi taivaaseen!

Rukousvastaus 9000 kilometrin päästä

Julkaistu hieman lyhennettynä Perhonjokilaakso-lehdessä 20.6.2019

Rukousvastaus 9000 kilometrin päästä

Kokoonnumme täällä Vetelissä lähes viikoitain Wanhan Holvin rukouskahvilaan. Viime viikolla kahvilassa oli mukana Japanissa 18 vuotta lähettiparina olleet lapualaiset Sami ja Hannele. Heitä oli pyydetty kertomaan, mitä kokemuksia heillä oli esirukouksen voimasta. Samin kertomusta ei voinut kuunnella kuivin silmin.

Etelä-Japanissa asui kristitty nainen, suuri harvinaisuus sillä seudulla. Hänellä oli miniä, jolle hän halusi kertoa löytämästään uskosta. Miniä kuitenkin torjui anoppinsa puheet kohteliaasti mutta päättäväisesti. Anoppi lakkasi puhumasta uskosta mutta alkoi rukoilla. Oman avuttomuutensa tuntiessaan hän alkoi lisäksi rukoilla, että Jumala lähettäisi lähetyssaarnaajan, joka voisi neuvoa hänen miniälleen tien Jeesuksen luokse. Hän ei tuntenut yhtään lähetyssaarnaajaa eikä tiennyt, missä sellaisia olisi, mutta hän rukoili. Ja sitä enemmän hän rukoili, kun miniä sairastui rajusti etenevään haimasyöpään.

Näihin aikoihin Sami ja Hannele olivat Suomessa. Näytti kyseenalaiselta, pääsisivätkö he enää lähtemään Japaniin, sillä varoja heidän lähettämisekseen ei nyt ollut tarpeeksi. Monien mutkien jälkeen lähtö kuitenkin mahdollistui, ja heidän työalueekseen tuli moderni Tokio.

Työ oli innostavaa ja tuloksellista. Yllättäen työlle Tokiossa alkoi kuitenkin tulla esteitä, ja heidän oli vastentahtoisesti – siltä heistä tuntui – lähdettävä eteläiseen Japaniin. Päivää ennen kuin kohtalokas tsunami ruhjoi Japania ja maanjäristys tuhosi teitä, Samin ja Hannelen muuttokuorma lähti etelään.

Eräänä päivänä uudessa kaupungissa Sami näki ravintolassa naisen laittavan kätensä ristiin. Sami kiinnostui kovasti – kristitty nainen vai kädet sattumalta ristissä? Hän nousi pöydästään ja meni naisen luo, tervehti kohteliaasti ja sanoi olevansa lähetyssaarnaaja. Nainen ei kuitenkaan tuntunut kiinnostuvan Samin tapaamisesta, joten ilmeisesti kyse oli sattumasta.

Mutta seuraavana päivänä seurakunnan toimistoon soitettiin. Ravintolan nainen oli alkanut jäljittää lähetyssaarnaajaa ja päätyi 40 000 asukkaan kaupungissa ihan oikeaan paikkaan. Hän jätti Samille kiireellisen tapaamispyynnön.

Tämä oli se sama nainen, joka oli hartaasti rukoillut lähetyssaarnaajan tulemista. Tapaaminen ravintolassa oli vain ollut niin yllättävä, että vasta Samin lähdettyä nainen tajusi kohdanneensa rukousvastauksensa. Tajuttuaan, miten järisyttävän ison rukousvastauksen hän oli saanut, hän kiirehti sairaalaan. Siellä hän kertoi sairaalle miniälleen, miten hän oli hartaasti rukoillut lähetyssaarnaajan tuloa, ja nyt oli vastaus tullut!  Anoppi kysyi, saisiko lähetyssaarnaaja tulla sairaalaan.

­ – Jos on tuollainen Jumala, joka noin vastaa rukouksiin, minä haluan!

Sami lähti mahdollisimman pian sairaalaan ja tapasi väsyneen nuoren äidin.

­ – Minä olen iankaikkisen valtakunnan suurlähettiläs ja olen tullut tarjoamaan sen valtakunnan iankaikkista kansalaisuutta, aloitti Sami. – Tämä on ihan ilmainen tarjous. Sopiiko tämä tarjous teille?

Vuoteesta kuului myöntävä vastaus.

Kahden viikon ajan Sami vieraili sairaalassa, ja joka kerran nuori japanitar kuuli lisää Vapahtajasta ja Jumalan suuresta rakkaudesta ja pelastuksesta. Näiden kahden viikon kuluttua nuori äiti muutti ikuisuuteen. Mutta oli ehtinyt kuulla Jeesuksesta ja syntien anteeksisaamisesta ja iankaikkisesta elämästä, ja hän lähti rauha sydämessä Kotiin.

Jumalalla oli varaa lähettää rukousvastaus 9000 kilometrin päästä, sillä Hän on Rakkaus. Yksikin ihminen on Hänelle korvaamattoman kallis. Myös täällä.

Saara Tikkakoski

Tästä kiitän

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 11.4.2019

Tästä kiitän

Yksi viime kuun uutiskuva on painunut syvälle mieleeni. Siinä hymyilee kaunis nuori nainen. Kuva melkein pakotti minut kulkemaan ajatuksissani tämän norjattaren mukana. Hän oli pakannut laukkunsa, sanonut iloiset heipat ja noussut koneeseen. Turvavyöt olivat kiinni ja kone alkoi nousta. Olo oli rentoutunut. Sitten yhtäkkiä kaikki tajuavat että nyt on hätä. Hurja syöksy alas, elämän filmit kiitävät mielessä, huulilta purkautuu hätäinen huuto, ja lupaavana koettu elämä on lopussa.

Tähän etiopialaisen koneen murskautumiseen päättyi nuoren norjattaren ja 156 muun matka peruuttamattomasti. Minä olen kulkenut tuon kuvan kanssa monta ajatusmatkaa...  

Tuntuu, että mieleen tunkeutuvia kysymyksiä ei voi väistää. Voisiko sama tapahtua minulle? Voisi. Voisiko elämään tulla jotain rajua, joka ei ole ollut toivelistalla? Voisi. Voisiko totuttuihin elämänkuvioihin tulla kutsumattomia muutoksia? Voisi ja on tullutkin.

Ja jokaiselle tulee kerran se viimeinen pysähdys. Matkalla voi tulla välistoppeja, jotka mullistavat arkea ja tunteita kuin hyökyaallot. Mutta vaikka elämä lipuisi kuinka tasaisesti eteenpäin, peruuttamaton pysähdys on tulossa – se hetki kun vuosilla ja sekunneilla mitattava elämä on lopussa. Se on faktaa, vaikka me ihmiset väistelemme niin luonnikkaasti näitä ajatuksia elämän juoksuvauhdissa.

Mistä löytyy toivo elämään silloin, kun kaikki hajoaa, kyseli yksi mies minulta kerran. Siihen voi helposti vastata jotain silloin, kun elämä sujuu mukavasti ja ollaan kuin suojavyöhykkeellä. Mutta entä silloin, kun jokainen hetki on tuskaa ja eletään vaikeuksien keskellä niin syvästi, että tunnetaan elämän rakenteiden hajoavan? Mitä silloin uskaltaa sanoa?

Minulla on yksi sana, jonka olen uskaltanut sanoa silloinkin, kun erimerkkiset tsunamit raivoavat. Sen on voinut sanoa silloin, kun voimat on loppuneet tai kun elämä on täynnä kyyneleitä. Sen on voinut kuiskata silloin, kun kukaan ei ole kuulemassa. Sen voi sanoa, vaikka ei olisi vastauksia, vain liian paljon kysymyksiä. Tiedän, että sen ovat miljoonat sanoneet silloinkin, kun aika on loppumassa.

Tässä sanassa on voimaa siksi, että kyse on Persoonasta, jonka nimi on myös Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas (Jes. 9). Hän on osoittanut olevansa näiden nimien arvoinen.

Jeesus!

Minunkin voimanimeni. Tästä kiitän!

Saara Tikkakoski

P.S. Minulla on toinenkin nimi, josta kiitän. Se ei avaa taivasta mutta on suuri lahja maan päällä. Kun tänään on 38. hääpäivämme, annan kiitosruusun Arille J