Olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta kerran RV-lehteen kolumnin, mutta tänä pääsiäisenä asia on yhä ajankohtainen ja täyttää sydämeni.
Juhlimme Jeesusta
Tällä viikolla seurakuntamme kokoontuu aterioimaan yhdessä.
Leirikeskuksessamme on pitkät pöydät katettu juhlakuntoon, kynttilät palamassa,
ulkona tulet. Asetumme istumaan vierekkäin, kasvokkain, kohtaamme toisemme,
mutta tiedämme, ettemme ole tulleet juhlimaan ketään meistä. On Jeesuksen
kärsimyksen ja voiton juhla.
Sali täyttyy hiljalleen ihmisistä. Kenelläkään ei ole enää
kiirettä. Kodit ovat hiljentyneet pääsiäisen viettoon, nekin on siivottu, ja
sinne on tullut levollinen rauha. On aikaa kokoontua yhteen, viettämään syvää,
hoitavaa, armahtavaa yhdessäoloa ja kokemaan Vapahtajan voittoa. Hoidamme
sisintämme ja yhteyttä toisiimme. Tai paremminkin, Jumalan Sana ja läsnäolo ja
Golgatan todellisuus hoitaa meitä kaikkia.
Tätä juhlaa on vietetty seurakunnassamme aiemminkin.
Muistan, miltä tuntui olla mukana valmistelemassa tätä ensimmäisen kerran, ja
samaa iloa koetaan nytkin. Niin monesti olemme laittaneet juhlapaikkoja
kuntoon, kun on vietetty perhejuhlia tai seurakunnassa milloin mitäkin. Mutta
nyt ei ole juhlittavana häitä tai syntymäpäiviä, ei kenenkään ihmisen
saavutuksia tai edes antautumista Jumalan tehtäviin. Tässä juhlassa on läsnä
vain Jeesuksen suuruus. Sen takia kannattaa valmistaa seurakunnalle puitteet
kokoontua vahvistumaan Golgatan valtavuudesta.
Tarjoilemme toisillemme pöydissä yhteyden aterian, joka on
valmistettu rakkaudella. Laulamme pääsiäisen armon lauluja ja avaamme Pyhän
Hengen hoitavassa ilmapiirissä sydämemme niin, ettei sinne saa jäädä hapanta
katkeroittamaan elämää.
Kuulemme julistuksen Jumalan armotyöstä. Sitten siunataan
ehtoollinen. Erotamme Kristuksen ruumiin muusta ateriasta. Leipä ja viini
pannaan kiertämään pöytiin, joissa seurakunta istuu. Sisimmän täyttää
huikaiseva näky siitä, kuinka näinä hetkinä miljoonat toisetkin kristityt osallistuvat
ehtoolliseen, Jokainen osallistuja julistaa kohdallaan Kristuksen kuolema, niin
kuin Paavali asian valaisee. Voimme aavistaa, miten pimeys vapisee tämän
julistuksen kuullessaan ja nähdessään. Se tietää – joskus vielä selvemmin kuin
kristityt itse – miten toivoton on sen taistelu niitä vastaan, joiden aseena on
Golgatalla kuuluneet sanat: ”Se on täytetty!”
Tämä on armoa. Tämä on voimaa. Tämä on sielunhoitoa. Mikään
ei korvaa Golgataa. Vaikka kerran saimme seurakuntaan postia teologeilta, jotka
sanoivat, ettei Jeesus ollut uhri ihmiskunnan synneistä vaan opettaja takaisin
Jumalan yhteyteen, tiedämme, ettei meille riittäisi opettaja. Tarvitsemme
Vapahtajaa, joka kävi niin syvällä synnin ja kuoleman ja ahdistusten
pimeydessä, että Hän riittää meidänkin syyllisyytemme ja taakkojemme ja
tappioittemme ratkaisuksi. Hänen sovituksensa ja voittonsa riittää silloinkin,
kun olemme liian uupuneita edes riippumaan ristissä, kuvaannollisesti sanoen.
Silloin risti asettuu kannattamaan meitä, sillä se tarkoittaa Jumalan
rajatonta, täydellistä rakkautta.
Ilta pimenee. Vain kynttilöiden valo valaisee huoneen.
Olemme murtuneet Jumalan käsittämättömän rakkauden ja ristin voiton suuruuden
ääressä. Tiedämme kipeästi, kuinka hauraita ja voimattomia olemme selviytymään
elämän yllättävistä myrskyistä, mutta Jumalan Sana on hoitanut sisintämme. Se
on antanut taas iloa ja syvää halua kuulua Jeesukselle, joka on voimallinen
viemään työnsä päätökseen meidänkin kohdallamme.