Juhlimme Jeesusta

Olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta kerran RV-lehteen kolumnin, mutta tänä pääsiäisenä asia on yhä ajankohtainen ja täyttää sydämeni.

 

Juhlimme Jeesusta

Tällä viikolla seurakuntamme kokoontuu aterioimaan yhdessä. Leirikeskuksessamme on pitkät pöydät katettu juhlakuntoon, kynttilät palamassa, ulkona tulet. Asetumme istumaan vierekkäin, kasvokkain, kohtaamme toisemme, mutta tiedämme, ettemme ole tulleet juhlimaan ketään meistä. On Jeesuksen kärsimyksen ja voiton juhla.

Sali täyttyy hiljalleen ihmisistä. Kenelläkään ei ole enää kiirettä. Kodit ovat hiljentyneet pääsiäisen viettoon, nekin on siivottu, ja sinne on tullut levollinen rauha. On aikaa kokoontua yhteen, viettämään syvää, hoitavaa, armahtavaa yhdessäoloa ja kokemaan Vapahtajan voittoa. Hoidamme sisintämme ja yhteyttä toisiimme. Tai paremminkin, Jumalan Sana ja läsnäolo ja Golgatan todellisuus hoitaa meitä kaikkia.

Tätä juhlaa on vietetty seurakunnassamme aiemminkin. Muistan, miltä tuntui olla mukana valmistelemassa tätä ensimmäisen kerran, ja samaa iloa koetaan nytkin. Niin monesti olemme laittaneet juhlapaikkoja kuntoon, kun on vietetty perhejuhlia tai seurakunnassa milloin mitäkin. Mutta nyt ei ole juhlittavana häitä tai syntymäpäiviä, ei kenenkään ihmisen saavutuksia tai edes antautumista Jumalan tehtäviin. Tässä juhlassa on läsnä vain Jeesuksen suuruus. Sen takia kannattaa valmistaa seurakunnalle puitteet kokoontua vahvistumaan Golgatan valtavuudesta.

Tarjoilemme toisillemme pöydissä yhteyden aterian, joka on valmistettu rakkaudella. Laulamme pääsiäisen armon lauluja ja avaamme Pyhän Hengen hoitavassa ilmapiirissä sydämemme niin, ettei sinne saa jäädä hapanta katkeroittamaan elämää.

Kuulemme julistuksen Jumalan armotyöstä. Sitten siunataan ehtoollinen. Erotamme Kristuksen ruumiin muusta ateriasta. Leipä ja viini pannaan kiertämään pöytiin, joissa seurakunta istuu. Sisimmän täyttää huikaiseva näky siitä, kuinka näinä hetkinä miljoonat toisetkin kristityt osallistuvat ehtoolliseen, Jokainen osallistuja julistaa kohdallaan Kristuksen kuolema, niin kuin Paavali asian valaisee. Voimme aavistaa, miten pimeys vapisee tämän julistuksen kuullessaan ja nähdessään. Se tietää – joskus vielä selvemmin kuin kristityt itse – miten toivoton on sen taistelu niitä vastaan, joiden aseena on Golgatalla kuuluneet sanat: ”Se on täytetty!”

Tämä on armoa. Tämä on voimaa. Tämä on sielunhoitoa. Mikään ei korvaa Golgataa. Vaikka kerran saimme seurakuntaan postia teologeilta, jotka sanoivat, ettei Jeesus ollut uhri ihmiskunnan synneistä vaan opettaja takaisin Jumalan yhteyteen, tiedämme, ettei meille riittäisi opettaja. Tarvitsemme Vapahtajaa, joka kävi niin syvällä synnin ja kuoleman ja ahdistusten pimeydessä, että Hän riittää meidänkin syyllisyytemme ja taakkojemme ja tappioittemme ratkaisuksi. Hänen sovituksensa ja voittonsa riittää silloinkin, kun olemme liian uupuneita edes riippumaan ristissä, kuvaannollisesti sanoen. Silloin risti asettuu kannattamaan meitä, sillä se tarkoittaa Jumalan rajatonta, täydellistä rakkautta.

Ilta pimenee. Vain kynttilöiden valo valaisee huoneen. Olemme murtuneet Jumalan käsittämättömän rakkauden ja ristin voiton suuruuden ääressä. Tiedämme kipeästi, kuinka hauraita ja voimattomia olemme selviytymään elämän yllättävistä myrskyistä, mutta Jumalan Sana on hoitanut sisintämme. Se on antanut taas iloa ja syvää halua kuulua Jeesukselle, joka on voimallinen viemään työnsä päätökseen meidänkin kohdallamme.