Taivutaanko huutomyrskyssä?

Taivutaanko huutomyrskyssä?

 

Suomessa on viime vuodet kuulunut kärjekkäitä vaatimuksia, että meidän maamme pitäisi päästä irti kristillisten arvojen otteesta. Sitä huudetaan suhteessa seurakuntiin, uskonnonopetukseen, jopa koulujen juhlien sisältöihin, se huuto kuuluu seksuaalietiikan puolella, aborttikysymyksissä, avioliittokysymyksissä. Seurakuntiin ja Raamattua arvostaviin ollaan iskemässä räikeästi leimaavia luokituksia: vanhoillinen, edistyksen jarru, menneisyyden fossiili, tiukkapipo ja niin ja niin ja niin edelleen.

Nyt olisi nostettava stop-merkki ja pysähdyttävä miettimään, mikä on se 10 käskyn sisältö, jonka arvopohjalle meidän maamme perustuslaki on suurelta osin alun perin rakennettu. Onko kyse kahleesta vai sittenkin eduista?

Sivistysvaltion linjauksiin kuuluu taata pyhänä pidettävien asioiden kunnioitus. Sen lisäksi kaikki tarvitsevat elämän suojelua, turvaa kodeissaan, turvaa väkivallalta, oikeutta lepoon ja virkistykseen työviikon päätteeksi, oikeutta elää rauhassa toisten lähellä, kunnioitusta vanhuudessa. Valtiotieteiden tri Jouko Jääskeläinen on todennut osuvasti, että 10 käskyä on moderni ihmisoikeuksien julistus. 

Haluan nostaa esille muutaman ajankohtaisen aiheen, joissa kristillinen etiikka voi oikaista harhaantunutta kurssia. 

Kristillinen arvopohja kunnioittaa elämää sen alkuhetkistä lähtien. Elämä on korvaamattoman arvokas – hedelmöitymisestä lähtien.  Lainsäädännössä tarvitaan tekoja, jotka suojelevat elämää eivätkä pakota ketään sen lopettamiseen ja antavat rohkeutta elää. Uusi eduskunta saa käsiteltäväkseen Omantunnon vapaus -aloitteen, jossa haetaan terveydenhuollon ammattilaisille oikeutta olla päättämättä pienen ihmisen elämää – niin pienen, että hän ei voi edes itkullaan osoittaa hätäänsä aikuisten julmuuden kohdatessaan. Pidä huoli, että sinun valitsemasi kansanedustaja puolustaa elämää myös käytännössä.

Elämän ehdoton kunnioitus ulottuu vanhuuteen ja sairauteen asti. Eutanasialle emme taivu, sille ehdoton ei. Sen sijaan kaikille on järjestettävä mahdollisuus lohdulliseen saattohoitoon, jossa ihmistä kunnioittaen huolehditaan sekä riittävästä kivunlievityksestä että henkisestä turvasta. 

Myös avioliittolainsäädännössä tarvitaan nyt kristillisen arvopohjan mukaisia tekoja.  Viimeaikaisessa keskustelussa ei nimityksistä huolimatta ole kysymys tasa-arvosta vaan avioliiton uudelleen määrittelystä. Tasa-arvon ja parisuhdelain mukaisesti meillä saa kukin elää sellaisessa parisuhteessa kuin haluaa, mutta avioliitto-käsite kuuluu kansainvälisesti ja historiallisesti miehen ja naisen väliseen liittoon ja on se pohja, jolle perhe ja koko yhteiskunta rakennetaan. 

Hetki sitten julkisuuteen noussut tieto nimilain muutossuunnitelmista kertoo selvästi, mihin suuntaan avioliittolain muutos on koko yhteiskuntaa viemässä ja mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset. Se vaikuttaisi lainsäädäntöön laajasti, myös opetussuunnitelmiin ihan esikoulusta lähtien ja jopa nimilakiin. Tytöllä ei olisi oikeutta olla vain tyttö, eikä pojalla poika – pitäisi lapsesta asti varautua siihen mahdollisuuteen että olisikin jotain muuta – nimeä myöten.

 Suvaitsevaisuuden vaatimusten keskellä ilmenee erityistä suvaitsemattomuutta silloin, kun joku vakaumuksen kristitty avaa suunsa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa tämän avioliittokeskustelun. Moniavioisuudenkin vaatimus on ”suvaitsevaisille” kuin läpihuutojuttu, mutta miehen ja naisen välisestä avioliitosta kiinni pitäviin kohdistuu vihaisia syytöksiä.

On aika herätä tajuamaan tilanne ja antaa tulevissa vaaleissa ääni niille, jotka eivät taivu huutomyrskyn vietäviksi. On aika herätä, niin ettei marginaali-ilmiöistä tehdä normeja.

Rohkeutta suomalaiset! Kristillinen arvopohja on edelleenkin voimatekijä, jonka varaan uskaltaa rakentaa. Se suojaa ja vie eteenpäin koko yhteiskuntaa – lähimmäistä kunnioittaen.