torstai 11. huhtikuuta 2019

Tästä kiitän


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 11.4.2019


Tästä kiitän


Yksi viime kuun uutiskuva on painunut syvälle mieleeni. Siinä hymyilee kaunis nuori nainen. Kuva melkein pakotti minut kulkemaan ajatuksissani tämän norjattaren mukana. Hän oli pakannut laukkunsa, sanonut iloiset heipat ja noussut koneeseen. Turvavyöt olivat kiinni ja kone alkoi nousta. Olo oli rentoutunut. Sitten yhtäkkiä kaikki tajuavat että nyt on hätä. Hurja syöksy alas, elämän filmit kiitävät mielessä, huulilta purkautuu hätäinen huuto, ja lupaavana koettu elämä on lopussa.
Tähän etiopialaisen koneen murskautumiseen päättyi nuoren norjattaren ja 156 muun matka peruuttamattomasti. Minä olen kulkenut tuon kuvan kanssa monta ajatusmatkaa...  

Tuntuu, että mieleen tunkeutuvia kysymyksiä ei voi väistää. Voisiko sama tapahtua minulle? Voisi. Voisiko elämään tulla jotain rajua, joka ei ole ollut toivelistalla? Voisi. Voisiko totuttuihin elämänkuvioihin tulla kutsumattomia muutoksia? Voisi ja on tullutkin.

Ja jokaiselle tulee kerran se viimeinen pysähdys. Matkalla voi tulla välistoppeja, jotka mullistavat arkea ja tunteita kuin hyökyaallot. Mutta vaikka elämä lipuisi kuinka tasaisesti eteenpäin, peruuttamaton pysähdys on tulossa – se hetki kun vuosilla ja sekunneilla mitattava elämä on lopussa. Se on faktaa, vaikka me ihmiset väistelemme niin luonnikkaasti näitä ajatuksia elämän juoksuvauhdissa.

Mistä löytyy toivo elämään silloin, kun kaikki hajoaa, kyseli yksi mies minulta kerran. Siihen voi helposti vastata jotain silloin, kun elämä sujuu mukavasti ja ollaan kuin suojavyöhykkeellä. Mutta entä silloin, kun jokainen hetki on tuskaa ja eletään vaikeuksien keskellä niin syvästi, että tunnetaan elämän rakenteiden hajoavan? Mitä silloin uskaltaa sanoa?

Minulla on yksi sana, jonka olen uskaltanut sanoa silloinkin, kun erimerkkiset tsunamit raivoavat. Sen on voinut sanoa silloin, kun voimat on loppuneet tai kun elämä on täynnä kyyneleitä. Sen on voinut kuiskata silloin, kun kukaan ei ole kuulemassa. Sen voi sanoa, vaikka ei olisi vastauksia, vain liian paljon kysymyksiä. Tiedän, että sen ovat miljoonat sanoneet silloinkin, kun aika on loppumassa.
Tässä sanassa on voimaa siksi, että kyse on Persoonasta, jonka nimi on myös Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas (Jes. 9). Hän on osoittanut olevansa näiden nimien arvoinen.
Jeesus!
Minunkin voimanimeni. Tästä kiitän!

Saara Tikkakoski

P.S. Minulla on toinenkin nimi, josta kiitän. Se ei avaa taivasta mutta on suuri lahja maan päällä. Kun tänään on 38. hääpäivämme, annan kiitosruusun Arille J

torstai 26. heinäkuuta 2018

Vain yksi – mitä merkitystä?


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 26.7.2018

 
Vain yksi – mitä merkitystä?

On valtava helppo löytää piilopaikka siitä selityksestä, että on vain yksi. Ykkösen taakse on helppo kätkeytyä tai vähätellä itseään: Ei yksi voi tehdä mitään... Mitä merkitystä on auttaa yhtä... Yhdestä ei riitä... No se tapahtui sille yhdelle, so what...
Milloin yhdestä massojen keskellä tulee merkityksellinen? Viimeistään silloin kun se tarkoittaa omaa itseä tai läheistä. Kun kipu viiltää sisintä lähellä, silloin toivoo, että joku näkisi ja ymmärtäisi.
Me jokainen voidaan tehdä valintoja – kauppareissulla, työpaikalla, perheessä, uutisia kuultuamme. Voimme katsoa silmiin ja rohkaista. Voimme auttaa elämään yhden päivän. Voimme ehkä pelastaa jonkun koko elämän.

Yksi esimerkki: Olin viikonlopulla Seinäjoella Summerfest-tapahtumassa. Siellä oli onnellisen näköinen nainen myymässä laukkuja. Pysähdyin kuulemaan, ja se olikin upea tarina:
Seinäjokinen Riikka on omalla toiminnallaan tuonut monen intialaisen kastittoman naisen elämään toivoa. Intiaan perustettu Promise Bags -ompelimo työllistää nyt 12 naista ja vaikuttaa myös kymmenien lasten kohtaloon. Alla olevassa kuvassa minulla on tuon ompelimon laukku.
Kyllä Riikkakin olisi voinut piiloutua oman pienuuden taakse, mutta hän ei tehnyt niin.
Toinen esimerkki: Ystävämme Teklu ja Salame asuvat Addis Abebassa. Kun ajoimme heidän kanssaan illalla kaupungilla, näin järkytyksekseni kadulla nukkuvia äitejä ja lapsia. Mutta yhden lapsen sieltä tämä pariskunta on adoptoinut omien lastensa sisareksi. Kyllä he olisivat voineet sulkea silmänsä, mutta he toimivat sydämellä.
Olin toukokuussa Eväät elämään -keräyksen merkeissä kaupan pihalla. Joku arvosteli, että se oli väärin, pitäisi saada suurvallat tekemään sitä ja tätä ja lopettamaan tämä ja tuo, jotta ihmisillä ei enää olisi hätää. Vastasin, että kristityllä on helppo toimintamalli: Jeesus sanoi, että mitä tehdään yhdelle Hänen vähimmistään, se tehdään Hänelle.

Sitä kykyä, että voi omien tilanteiden lisäksi tuntea myös toisen tarpeet, sanotaan empatiaksi. Mutta vielä enemmän: silloin, kun joku antaa itsensä toisen puolesta, on kyse rakkaudesta.
Maailman paras uutinen on tämä: Niin Jumala on rakastanut [koko] maailmaa, että antoi Poikansa, ettei kukaan [ei yksinäisin eikä hyljätyinkään] hukkuisi vaan saisi iankaikkisen elämän.
Viikonlopulla Seinäjoella näin videolta tositapahtuman tästä Jumalan huikeasta välittämisestä, kun Hän osoittaa rakkauttaan:
Ghanassa oli valtava missiotapahtuma, paikalla ehkä miljoona ihmistä. Tilaisuudessa saarnasi Daniel Kolenda, joka oli nyt myös Seinäjoella. Suuren ihmismassan reunalle oli tullut myös Mohammed, joka ei kuitenkaan tiennyt, mikä juttu oli meneillään, sillä hän oli täysin kuuro. Samaan aikaan Kolenda julisti, millainen valta ja rakkaus Jeesuksella on. Yhtäkkiä Mohammed tunsi, että jotain tapahtui hänen päässään, ja hän tajusi, että vuosien jälkeen hän taas kuuli! Hän juoksi lavalle, ja saimme nähdä videolta tuon tilanteen, kun Mohammed ihan vavisten kertoo, miten hän, kuuro, oli yhtäkkiä alkanut kuulla. Ja kasvot loistaen hän sanoi nyt uskovansa Jeesukseen!

Jeesus ei maan päällä ollessaan kulkenut tarvitsevan ihmisen ohi. Ja yhä hän kohtaa yhtä kerrallaan ja tarjoaa jumalallista apuaan.
Hän on koskettanut minunkin elämääni, monta kertaa. Itse asiassa hän on luvannut asua minun luonani. Kiitän Häntä tästä armon rakkaudesta!
Eikä Hän väistä sinuakaan, yhtä ihmistä miljardien joukossa.
Ja myös meillä kaikilla on kutsu yhden kohtaamiseen.


 





Saara Tikkakoski
Yksi miljardeista, joka on löydetty. Myös erityisopettaja ja kunnanvaltuutettu Vetelistä.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Minä tiedän, sanoi Kalle


Julkaistu Perhonjokilakso-lehdessä 30.6.2016

Minä tiedän, sanoi Kalle

Me t
Me tiedämme kaikki, että elämä päättyy joskus ja täältä on lähdettävä. Mutta kaikki emme tiedä, miltä tuntuu kuulla lääkärin suusta, että elinaikaa on ehkä vain hetki jäljellä. Silloin se, mitä on pidetty joka-aamuisena itsestään selvyytenä – uusi päivä, suunnitelmat, tulevaisuus – muuttuu yhtäkkiäväheneviksi luvuiksi. Elämä ei olekaan äärettömyyteen jatkuva viiva vaan jana, jonka toinen pää ponnahtaa näköpiiriin, ajatuksiin, tunteisiin,  arjen asioihin.Löysin muistojeni kansiosta tekstin, johon olin kirjoittanut tämän kaltaisesta tilanteesta. Ja kun viimeisen vuoden aikana olen ollut silmät kyynelissä useamman kuin yhden ystävän lähdön takia, tallettamani
muistot tuntuvat niin ajankohtaisilta.

Meillä oli hyvä ystävä Kalle, joka kuuli tämän tiedon, että on siirrytty lähtölaskentaan.  Ilman leikkausta aikaa olisi ehkä vuosi. Keskusteluun lääkärin vastaanotolla tuli hiljainen hetki. Mutta siinä samalla Kalle näki elämänsä janan päätepisteen taakse ja sanoi lääkärille:
– Se olisi siinä tapauksessa sapattivuosi, ja sen jälkeen minä menisin taivaaseen.
– Siitä asiasta minä en tiedä mitään, vastasi lääkäri.
– Minä tiedän, sanoi Kalle. – Minulle on tullut siitä tieto jo neljäkymmentäkahdeksan vuotta sitten.
Lääkäri joutui olemaan hetken hiljaa, ennen kuin hoitokeskustelu pääsi jatkumaan.

Silloin kun kuoleman ehdottomuus tulee omalla tai toisten kohdalla eteen, ei mikään muu riitä rakentamaan toivon siltaa kuin tietoisuus siitä, että Jeesus Kristus on murtanut kuoleman  lopullisen vallan. Hänen omillaan ei ole menoa suureen tuntemattomaan. Ei ole haihtumista tyhjään, niin että vain muistot jäisivät hetkeksi elämään toisten sydämeen. Ei ole edes pelkoa tulevasta tilinteon hetkestä.

Omassa perheessämme kävimme vanhempina kerran keskustelua oman nuoremme kanssa elämän merkityksestä ja uskosta ja Jumalan todellisuudesta. Kukaan ei kykene vastaamaan kaikkiin ikuisuuskysymyksiin, mutta keskustelun aikana isä katsoi poikansa ja sanoi:
– Minä tiedän kuitenkin vielä sellaista, mitä sinä ja äitikään ette tiedä. Minä tiedän, mitä on katsoa kuolemaa silmästä silmään.
Olimme hiljaa ja silmät kostuivat. Muistimme hyvin sen aamun, kun perheen isä sai sydäninfarktin  ja luuli katsovansa kotia viimeisen kerran. Hän jatkoi:
– Silloin ei millään muulla ole merkitystä kuin sillä, että asiat on kunnossa Jumalan kanssa ja tietää, minne on menossa. Silloin voi kuolemankin edessä olla  rauha sydämessä.

Jeesukseen uskovilla on varmuus syntien anteeksi saamisesta – se on poistanut rangaistuksen pelon. Heidän ei tarvitse lopullisesti erota läheisistään ja ystävistään – Jumala on antanut jälleennäkemisen toivon. Heitä odottaa ylösnousemus ja ikuinen elämä – ei jollain kyseenalaisella planeetalla, vaan Kristuksen omien paikka on siinä maailmassa, jonka maailmankaikkeuden  suuri Luoja on valmistanut heitä varten.

 ”Kaikki intressit ovat meidän puolellamme”, sanoi Kalle monesti uskon tiestä. Viimeistään kuolema osoittaa sen todeksi jokaiselle. Mutta kaikki etuudet ovat meidän puolellamme myös elää Kristuksen omina!
Tämän elämän valinnat ratkaisevat ikuisuutemme. Taivas on sen tien päässä, jolla seurataan Jeesusta. Monista asioista on hyötyä tässä maailmassa, mutta Jeesuksen seuraamisesta on hyötyä myös ikuisuudessa.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Puhetta Pyhästä liftimatkalla


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 28.4.2016


Puhetta Pyhästä liftimatkalla


Muinoin opiskeluaikana reissasin rahanpuutteessa liftaamalla. Niin paljon on yhteiskunta muuttunut, että enää semmoista uhkarohkeutta ei voi suositella kenellekään, mutta silloin valtavan kauan sitten sekin oli mahdollista.
Kerran nousin nuorehkon pariskunnan kyytiin. Pariskunta oli mukava ja välitön, ja mies esitteli minulle heti alkajaisiksi olevansa viinakaupan hoitaja. Semmoisesta pelinavauksesta oli helppo lähteä keskusteluun, ja tein kysymyksen. Kerroin kuulleeni erään henkilön sanovan, että suomalaisilla on kaksi tapaa vapautua estoista.
– Toinen on juoda pää täyteen viinaa, aloitin, ja tässä vaiheessa mies naurahti odottaen jutun jatkuvan kepeään sävyyn,  – ja toinen on täyttyä Pyhällä Hengellä. Kumpaa tapaa sinä suosittelet?
– Minä en tunne sitä toista tapaa, mies vastasi yllättyneenä mutta rehellisen tuntuisena.
– Minä tunnen, vastasin rohkeasti.

Myönnän, että avaukseni oli aika pelkistetty, mutta siinä tilanteessa se toimi, ja pääsimme heti asioiden ytimeen.
Ja aloimme keskustella. Asiaa riitti kymmeniä kilometrejä, ja kyydin tarjoaja halusi ajaa minut kotiin asti, vaikka se tekikin hänelle mutkaa. Ja pihallakin istuttiin autossa ja puhuttiin, vakavasti ja ivaamatta ja riitelemättä. Meillä oli hyvä yhteinen matka.
Olin silloin nuori ja elämänkokemusta oli vielä aika vähän. Mutta jotain sellaista olin jo silloin saanut oppia ja kokea, että olin vakuuttunut tärkeimmästä: Jumalan todellisuudesta ja mahdollisuuksista, joita Hän haluaa antaa ihmisille. Uskosta oli tullut enemmän kuin vain kodin perintö – siitä oli tullut henkilökohtaista lahjaa. Olin myös nähnyt joidenkin koulukavereiden tulevan uskoon ja nähnyt, miten semmoiset nuoret, joiden elämästä oli kadonnut elämänhalu ja tarkoitus, olivat saaneet aivan huikeat uudet näkymät tulevaisuuteen antaessaan Jeesukselle pääsyn heidän elämäänsä.

Tuosta liftireissusta on kuljettu jo pitkä matka, ja nuoruuden mustavalkoisuus on saanut lisäsävyjä elämän varrella. Nyt minulta voisi kysyä, miten Jumalan asiat ovat arjen monissa vaiheissa toimineet. Tähän ei mahdu pitkät raportit, mutta sanon nöyrän kiitollisena, että Jumala on ollut suunnattoman paljon vahvempi ja uskollisempi ja rakastavampi kuin minä, Hän on todellinen Vapahtaja.
Vuodet ovat näyttäneet nuoruutta selkeämmin kuvaa ihmisestä. Siinä näkyy päivittäin suuri annos myös raadollisuutta. Mutta sen tiedon kanssa ei ole sittenkään tarvinnut epätoivoisena masentua, sillä pelastuksen suuruutta ei ihmisen vajavaisuus mitätöi.  Koko juttuhan on siinä, että Jumala on tullut Pelastajaksi, ihan armosta.
Senkin olen huomannut, että usko ei ole toiveiden automaatti. On monia kysymyksiä, joihin en ole saanut vastausta. On tullut eteen vaikeita asioita, joiden läpi on vain täytynyt mennä, eikä usko ole suojannut kivulta.  Mutta sen myös olen saanut kokea, että Hän, Vapahtaja, on kyennyt olemaan todellisena Jumalana läsnä kaikissa vaiheissa. Välillä Hän on ollut hiljaa, välillä puhunut ja johdattanut selkeästi, välillä lääkinnyt ja aina armahtanut.

Sanon yhä samaa kuin nuorena, vaikka muotoilenkin nyt sanani vähän eri tavalla: Pyhä Henki, Jumalan Henki, voi koskettaa ja hoitaa ihmistä syvästi, parantavasti ja siunaten. Noin kahden viikon päästä vietetään helluntaita. Sanoma Pyhän Hengen lahjasta ja voimasta ei onneksi ole vain muistopäivän asia, vaan kaikki se, mitä Raamattu Hänestä puhuu, on tarkoitettu  todeksi Jeesuksen seuraajan elämään. Pyhällä Hengellä täyttyminen, kielilläpuhuminen, armolahjat, Pyhän Hengen puhe ja vaikutus sydämessä ja parantava kosketus sisimmässä – kaikki nämä Jumalan asiat ovat todellisuutta!

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Juhlimme Jeesusta


Olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta kerran RV-lehteen kolumnin, mutta tänä pääsiäisenä asia on yhä ajankohtainen ja täyttää sydämeni.


 
Juhlimme Jeesusta

Tällä viikolla seurakuntamme kokoontuu aterioimaan yhdessä. Leirikeskuksessamme on pitkät pöydät katettu juhlakuntoon, kynttilät palamassa, ulkona tulet. Asetumme istumaan vierekkäin, kasvokkain, kohtaamme toisemme, mutta tiedämme, ettemme ole tulleet juhlimaan ketään meistä. On Jeesuksen kärsimyksen ja voiton juhla.

Sali täyttyy hiljalleen ihmisistä. Kenelläkään ei ole enää kiirettä. Kodit ovat hiljentyneet pääsiäisen viettoon, nekin on siivottu, ja sinne on tullut levollinen rauha. On aikaa kokoontua yhteen, viettämään syvää, hoitavaa, armahtavaa yhdessäoloa ja kokemaan Vapahtajan voittoa. Hoidamme sisintämme ja yhteyttä toisiimme. Tai paremminkin, Jumalan Sana ja läsnäolo ja Golgatan todellisuus hoitaa meitä kaikkia.

Tätä juhlaa on vietetty seurakunnassamme aiemminkin. Muistan, miltä tuntui olla mukana valmistelemassa tätä ensimmäisen kerran, ja samaa iloa koetaan nytkin. Niin monesti olemme laittaneet juhlapaikkoja kuntoon, kun on vietetty perhejuhlia tai seurakunnassa milloin mitäkin. Mutta nyt ei ole juhlittavana häitä tai syntymäpäiviä, ei kenenkään ihmisen saavutuksia tai edes antautumista Jumalan tehtäviin. Tässä juhlassa on läsnä vain Jeesuksen suuruus. Sen takia kannattaa valmistaa seurakunnalle puitteet kokoontua vahvistumaan Golgatan valtavuudesta.

Tarjoilemme toisillemme pöydissä yhteyden aterian, joka on valmistettu rakkaudella. Laulamme pääsiäisen armon lauluja ja avaamme Pyhän Hengen hoitavassa ilmapiirissä sydämemme niin, ettei sinne saa jäädä hapanta katkeroittamaan elämää.

Kuulemme julistuksen Jumalan armotyöstä. Sitten siunataan ehtoollinen. Erotamme Kristuksen ruumiin muusta ateriasta. Leipä ja viini pannaan kiertämään pöytiin, joissa seurakunta istuu. Sisimmän täyttää huikaiseva näky siitä, kuinka näinä hetkinä miljoonat toisetkin kristityt osallistuvat ehtoolliseen, Jokainen osallistuja julistaa kohdallaan Kristuksen kuolema, niin kuin Paavali asian valaisee. Voimme aavistaa, miten pimeys vapisee tämän julistuksen kuullessaan ja nähdessään. Se tietää – joskus vielä selvemmin kuin kristityt itse – miten toivoton on sen taistelu niitä vastaan, joiden aseena on Golgatalla kuuluneet sanat: ”Se on täytetty!”

Tämä on armoa. Tämä on voimaa. Tämä on sielunhoitoa. Mikään ei korvaa Golgataa. Vaikka kerran saimme seurakuntaan postia teologeilta, jotka sanoivat, ettei Jeesus ollut uhri ihmiskunnan synneistä vaan opettaja takaisin Jumalan yhteyteen, tiedämme, ettei meille riittäisi opettaja. Tarvitsemme Vapahtajaa, joka kävi niin syvällä synnin ja kuoleman ja ahdistusten pimeydessä, että Hän riittää meidänkin syyllisyytemme ja taakkojemme ja tappioittemme ratkaisuksi. Hänen sovituksensa ja voittonsa riittää silloinkin, kun olemme liian uupuneita edes riippumaan ristissä, kuvaannollisesti sanoen. Silloin risti asettuu kannattamaan meitä, sillä se tarkoittaa Jumalan rajatonta, täydellistä rakkautta.

Ilta pimenee. Vain kynttilöiden valo valaisee huoneen. Olemme murtuneet Jumalan käsittämättömän rakkauden ja ristin voiton suuruuden ääressä. Tiedämme kipeästi, kuinka hauraita ja voimattomia olemme selviytymään elämän yllättävistä myrskyistä, mutta Jumalan Sana on hoitanut sisintämme. Se on antanut taas iloa ja syvää halua kuulua Jeesukselle, joka on voimallinen viemään työnsä päätökseen meidänkin kohdallamme.

torstai 18. helmikuuta 2016

Arvonmenetystä vai arvokalleuksia?


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 18.2.2016


Arvonmenetystä vai arvokalleuksia?

Vuosi sitten osui Iltalehden lööppi silmiini: ”Kotien arvot romahtaneet ympäri maata”. Nappasin julisteesta kuvan, sillä osumatarkkuus tuntui olevan kohdallaan. Lehdessä kyse oli euroista, mutta otsikko viestitti minulle vielä enemmästä kuin vain valuutoista.  

Teot ja valinnat nousevat arvoista, sillä arvotonta maailmaa ei ole. Se, heittääkö grilliroskat kadulle vai roskikseen, määräytyy itsekeskeisestä välinpitämättömyydestä tai yhteisvastuullisuudesta.  Arvomaailma ratkaisee, miten suhtautuu toisiin. Miehen arvoista riippuu, miten hän kohtelee naista lähellään.  Vanhempien arvoista riippuu, miten he kasvattavat lapsiaan tai jättävät kasvattamatta. Se, hyväksyykö henkisen tai fyysisen pahoinpitelyn, riippuu arvoista omassa sisimmässä. Ja kun mennään ihan elämän ja kuoleman kysymyksiin, on arvokysymys, hyväksytäänkö vammaisen tai vanhuksen elämä tai syntymättömän lapsen oikeus elää tai yleensäkään toisen ihmisen elämä. Natsit, Isis ja aborttitilastot kertovat siitä riittävän karusti.

Yhteiskunnallisesti ja lähimmäisyyttä ajatellen on valtavan tärkeää, mitkä arvot ohjaavat meitä.  Itse kunkin elämä on helpompaa, jos lähellä elävät ovat ystävällisiä ja luotettavia. Kyllä minua ovat monesti nostaneet toisten rohkaisevat sanat, hyvin monesti ne, joilla oma puoliso on minun sydäntäni koskettanut ja minua myös armahtanut. Ja työpaikan ilmapiiri vaikuttaa jaksamiseen. Tämän tekstin kirjoittamispäivänäkin sain melkein kyyneleet silmiini, kun lähelle tuli kollega, jolla oli sydäntä jakaa hyviä sanoja. Kiitos siitä!

On aihetta olla kiitollinen kaikesta hyvästä ihmissuhteissa. Mutta haluan peilata vielä syvemmälle kuin vain tähän vaakatasoon, jossa eletään toistemme lähellä.  Vaikka suhtautuminen toisiin on elintärkeää, riittääkö elämän inventaariin,  jos vain  eletään rauhassa ihmisittäin? Jos tuo alun lööppi ulotetaan koskemaan myös sitä, mitä Jumalan arvomaailman ytimestä on kotiutunut koteihimme ja sydämiin,  pelkään, että on tapahtunut todella arvonmenetyksiä.

Jos omasta elämästä on kadonnut tietoisuus Jumalan todellisuudesta ja Hänen mielipiteistään, pidetään käsissä katinkultaa jalokivien asemasta. Jos sisimmän usko on  latistunut ulkokohtaiseksi perinteeksi, on kadotettu sisäinen rikkaus. Jos Jumalan sanoilla ei ole ykkösasemaa elämässämme, ollaan tuuliajolla. Ja ennen kaikkea, jos sydäntä ei kirkasta syntien anteeksisaamisen ihmeellinen voima, ollaan todella heikoilla, vain oman itsemme varassa, eikä se kanna ikuisuuden kirkkauteen asti. 

Riittääkö minun ”ansiolistakseni” silloin, kun makaan arkussa, se yhteiskunnallinen hyvä, jota minun ehkä muistetaan tehneen? Perhe, työ, luottamustoimet, ihmissuhteet? Silloinko läheiseni voisivat levollisesti hyvästellä minut? Ei – nuo oljenkorret murtuvat...

Tarvitsetko sinä samaa kuin minä – että voisi syvemmin juurtua siihen arvomaailmaan, joka toimii sekä vaakatasossa että suhteessa ylöspäin, ikuisuushorisonttiin asti? Että elämän perustana olisi se vapauttava ja nostava lahja, että Jeesuksesta on tullut oman elämän Vapahtaja? Että voisi päivittäin muistaa, että Jumalan Sanat ovat arvokalleuksia? Ja että näitä kalleuksia voisi sitten käyttää myös lähimmäisyyteen?

En haluaisi, että oman elämäni tilinpäätöksessä kuuluisi sanat: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunteminen.”  Haluan yhä enemmän rakentaa sille arvopohjalle, että Jumalan henkilökohtainen lahja on tullut elämääni varten Jeesuksen armon kautta. Sen kautta avautuu Elämä.


torstai 17. joulukuuta 2015

Ykkösviesti


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 17.12.2015


Ykkösviesti


Viime viikolla olin läheisen ystävämme hautajaisissa. Sairaus vei, vaikka vuosia oli vähemmän kuin minulla. Hänen muistotilaisuutensa oli syvästi koskettava, ja hänen jäähyväisviestinsä kertoi ihanasta iankaikkisen elämän varmuudesta. Usko Jeesukseen sai aikaan sen, että kyynelten keskellä koettiin kuin esimakua ylösnousemuksen aatosta. Totisesti Jeesuksessa on kuolemaltakin murtunut sen järkyttävä voima.
    Helena tiesi lähtevänsä ja jätti kuin perintönä läheisilleen viestin kaikkein tärkeimmistä asioista. Mietin kotona, mikä olisi minun viestini. Tiedän kyllä, mitä sanoisin perheelleni, mutta jäin miettimään, mitä sanoisin lukijoille, jos kirjoittaisin viimeisen kerran. Todennäköisesti tämänkin jälkeen tulee tekstejä, mutta fakta on, ettei kukaan tiedä, mikä liikkeellelähtö on viimeinen.

Niinpä aloin kirjoittaa.

Viestini liittyy pimeyden murtumiseen. Minä nautin tähän vuodenaikaan liittyvästä pimeydestä, sillä levolliset kynttilät ja jouluvalot ovat niin upeita. Mutta useimmat meistä ovat varmasti tiedostaneet, että suurin pimeys ei läheskään aina ole auringon valottomuutta.  Tila ei salli pitkiä pohdintoja, mutta poimin jotain kuin pimeyden otokseksi ja käytän siihen Jeesuksen sanoja, jotka tänä aamuna luin: ”siveettömyys, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys, uhmamieli” (Mark. 7:21,22). Tämä luettelohan on melkein kuin päivän uutisotsikot... Ei tarvitse paljon mielikuvitusta, kun selviää pika-ajattelulla, mitä pimeyttä pelkästään noiden asioiden myötä elämään tulee.
    Sisimmästä lähtevä pimeys muuttuu musertavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tiedostaa joutuneensa pimeyden voimien vangiksi. Ensin se on saattanut tuntua juhlalta, kuten vaikkapa tuo Jeesuksen mainitsema aviorikos, tai oikeutetulta, kuten katkeruus, joka mainitaan toisessa kohdassa. Mutta vääjäämättä tulee sekin vaihe, jolloin hehku sammuu ja jää vain tuhkat ja kipu ja pimentyneet maisemat. Pahasta ei koskaan tule elämään valoa eikä vapautta.
   Pimeyden vangiksi jääminen on sisimmän pimentymistä. Silloin ei näe asioita oikein.  Ja mikä kohtalokkainta, kun istuu oman tuhkakasansa vierellä, joskus itkien, ei lopulta enää näe toivoakaan. Ja toivottomuus on  suurimpia elämän musertajia.

Tiedän, mitä merkitsee se, että sisimpään tulee valo ja vapaus, johtuipa pimeys sitten ihmisten mittareilla mitattuna isoista tai pienistä asioista. Suurin pimeys on se, ettei ole yhteyttä elävään Jumalaan. Silloin on ilman toivoa, sillä ilman Kristusta ei ole lopullista tulevaisuutta.  Mutta Jumalan rakkauden väkevin voima on siinä, että syntiin on olemassa ratkaisu! Ensimmäistä joulua edelsi ennustus, että ne, jotka vaeltavat pimeydessä, näkisivät niin suuren valon, että se kirkastaisi jopa kuoleman varjossa asuvien maiseman (Jes.9:1). Ja sitten syntyi Jeesus, josta on tullut miljoonien ihmisten elämän valtavan kirkas Valo!

Jos tämä siis olisi viimeinen kirjoitukseni, rohkaisisin sinua ottamaan vastaan Valon, se on myös joulun sanoma! Ja siispä sanon jokaiselle lukijalle: Uskaltaudu näkemään! Uskaltaudu näkemään oma sydän ja Jumalan tarjoama pelastus! Pysähdy näkemään, mikä voima on niiden asioiden takana, jotka pimentävät elämää. Jos elämässä on herrana joku muu kuin Elävä Jumala, ei asioita korjaa harras tunnelmakaan, ei edes pelkkä aattoillan hartauteen osallistuminen. Etsi Jumalan vastauksia, ja silloin myös löydät ne. Niistä tulee omakohtaista ilmaista lahjaa, ja ne avaavat tien ihan ikuisuuteen asti. Löytösi voi tapahtua vaikka siellä jouluaaton tilaisuudessa tai yksin kotona Raamatun äärellä tai uskovan ystävän kanssa asioita jakaessasi.
   Kaikille, jotka ottavat Jeesuksen vastaan Herrakseen, Hän yhä antaa voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapseksi. Hän katkaisee synnin orjuuden, Hän särkee kaikenmerkkiset siteet. Hän on Rauhanruhtinas.

Tämä on todellinen joulun sanoma ja sydämeni tärkein viesti: minulle ja sinulle on Vapahtaja, Suuri Valo!