Luhistus vai toivon nousu?

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 23.1.2020

Luhistus vai toivon nousu?

Jos olisin taiteilija, maalaisin kuvan. Keskellä aukeaa on maassa mytty. Jos katsottaisiin lähempää, nähtäisiin, että siinä on joku pieneksi käpertyneenä. Lunta tipahtelee taivaalta, ja maassa makaava alkaa hiljalleen peittyä valkoisen harson alle.

Jos voitaisiin nähdä kuvaa edeltävä tilanne, nähtäisiin tuo sama olento katselemassa ympärilleen ahdistuneena: Minne suuntaisi? Mitä yrittäisi? Huutaisiko vai lähtisi rämpimään? Mutta mihin? Monta askelta ei enää jaksaisi. Ja niin se lyyhistyy maahan. Sen mielessä käy, jaksaisiko vielä nousta...

Kun ihminen on toivoton, hän ei näe ulospääsyä eikä ratkaisua, vaikka etsisi joka taholta. Toivottomuus on kuin harmaa peitto, joka peittää kaiken alleen, tai niin sakea sumu, ettei valoakaan näy. Siinä eteneminen on mahdotonta, korkeintaan voi hapuilla.

Kun sielun valtaa toivottomuus, ei ole paljoa liikkumatilaa jäljellä. On lähellä, että sisimmän täyttää kauhu.

Itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl näki keskitysleirin hirveyksissä, että jos toivo katosi ihmiseltä, tämä ei enää kestänyt. Toivo oli kuin sidos elämään. Raamatussa on lause, jossa niputetaan usko, toivo ja rakkaus. Muistan, kun nuorena en kyennyt käsittämään, miksi toivo oli tuossa ryhmässä. Uskon tajusin ja rakkaus tuntui tosi hyvältä, mutta mitä tekemistä oli toivolla? Silloin kun oma elämä oli joka suunnalla täynnä toivoa, toivon merkitystä ei vain pystynyt ymmärtämään.

Myöhemmin olen kyllä nähnyt toivottomuutta ja itsekin kulkenut sakeassa sumussa. Kerran Lasse Heikkilän laulusta yksi säe aukeni kuin suuri välähdys: Silloin toivo siivet saa, kun on mihin suunnistaa. Lasse on kyennyt sanoittamaan syvän oivalluksen: kun toivolla on kohde, siitä tulee voima, joka ei jätä sielua tuupertuneena ja käpertyneenä makaamaan ja hautautumaan toivottomuuden peittojen alle.

Raamatun Jumala on aina tarjonnut ihmiselle toivoa, tilanteista riippumatta. Äärimmäiselläkin rajalla, jonne jokainen kerran tulee, Hänellä on valta avata näkymät kirkkaaseen ikuisuuteen, ei suureen tuntemattomaan. Hänellä on tarjota sielun rauha Jeesuksen rakkauden ja armon takia. Ei ole parempaa sielun lääkettä kuin rauha Jumalan kanssa.

Mutta myös tätä elämää varten tarvitaan toivoa, vaikka olosuhteet eivät aina sitä tarjoa. Toinen ihminenkin voi myötäelämisellään tuoda toivoa, hymy ja halaus voi pelastaa päivän. Mutta ratkaisevinta on tämä:

Silloinkin vaikka epätoivon harmaus olisi kuinka raskas, Jumala näkee sen läpi. Hän näkee, vaikkei ääntä kuuluisikaan. Taivaasta ei kivitetä, siksi sinne uskaltaa katseensa kiinnittää. Ja Jumala ei ole passiivinen Jumala vaan aktiivinen ja luova, joka rakkaudessaan kuljettaa omansa kirkastuvaa kohden.

Maksoi mitä maksoi

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 14.11. 2019

Maksoi mitä maksoi

Ihan kaikesta ei kannata maksaa mitä tahansa. Ainakaan turhasta ei kannata, puhumattakaan semmoisesta, josta koituu tuhoa.

Tämä ilmaus ”maksoi mitä maksoi” nousi eteen joku päivä sitten, kun saatiin tieto hyvän ystävämme kuolemasta. Kesken lomamatkan, ihan yllättäen, oli tullut lähtö.

Mutta meille kerrottiin koskettava asia siitä, mitä Askon elämässä oli tapahtunut 12-vuotiaana. Kotitausta ei ollut mitenkään kristillinen, mutta hän oli kuitenkin ohjautunut telttakokouksiin ja kuullut sanoman Jumalan rakkaudesta ja tullut uskoon. Uusi elämä oli vallannut nuoren pojan niin suurella ilolla, että hän oli tehnyt sydämessään päätöksen: ”Haluan perille, maksoi mitä maksoi.”

Tästä päätöksestä tuli koko hänen elämäänsä linjaava periaate, ja vain pari viikkoa ennen kuolemaansa hän oli kertonut pitäneensä siitä kiinni joka päivä. Yksi hänen runoistaan heijastaa tätä ykkösasiaa:

Vain yksi lopulta on tärkeää.

Se, kehen uskoo,

mihin matkustaa

kun laiturista köydet irtoaa.

Mutta mitä oikeastaan maksaa päästä taivaaseen ja mitä itse kukin olisi halukas siitä maksamaan?

Miljoonaomaisuudella ei päästä taivaaseen eikä sieltä jäädä ulos siksi, että on köyhä. Hyvä luonnekaan ei avaa niitä portteja eikä se, että on niin mukava kaveri, eikä taivasta sulje ihmisen luonteen viat. Taivaaseen on yksi mahdollisuus päästä: Jeesuksen kanssa. Jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut, sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. (Room. 10:9,10) Ihan ilmaiseksi, ilman rahaa, ilman omia onnistuneita suorituksia.

Miten sitten joku sanoo, että maksoi mitä maksoi? Kun se ei kerran maksa?

Voi se maksaakin. Tänäänkin monin paikoin kristittyjä vainotaan ja kidutetaan – usko maksaa silloin koko ajallisen elämän. Usko voi maksaa myös sen, että joutuu vastakkain yleisen mielipiteen kanssa. Usko maksaa myös sen, että on yhä uudestaan suostuttava näkemään oma vajavuus ja suostuttava mielenmuutokseen. Ja käänteisesti: Jollekin voi omista mielipiteistä ja haluista kiinni pitäminen olla itselle niin kallis asia, että ei voi nöyrtyä Jumalan etsimiseen. Ja jollekin voi kaiken maailman turhuus ja (kuviteltu) maine olla niin arvokasta, että Jumalakin joutuu jäämään kakkoseksi.

Mutta se, joka tulee syntisenä Jeesuksen luokse, löytää armon ja suuren avun ja huomaa, että kaikki muu onkin sekundaa sen rinnalla, että saa olla kaikkivaltiaan perheväkeä. Ja silloin on kurssi taivaaseen!

Rukousvastaus 9000 kilometrin päästä

Julkaistu hieman lyhennettynä Perhonjokilaakso-lehdessä 20.6.2019

Rukousvastaus 9000 kilometrin päästä

Kokoonnumme täällä Vetelissä lähes viikoitain Wanhan Holvin rukouskahvilaan. Viime viikolla kahvilassa oli mukana Japanissa 18 vuotta lähettiparina olleet lapualaiset Sami ja Hannele. Heitä oli pyydetty kertomaan, mitä kokemuksia heillä oli esirukouksen voimasta. Samin kertomusta ei voinut kuunnella kuivin silmin.

Etelä-Japanissa asui kristitty nainen, suuri harvinaisuus sillä seudulla. Hänellä oli miniä, jolle hän halusi kertoa löytämästään uskosta. Miniä kuitenkin torjui anoppinsa puheet kohteliaasti mutta päättäväisesti. Anoppi lakkasi puhumasta uskosta mutta alkoi rukoilla. Oman avuttomuutensa tuntiessaan hän alkoi lisäksi rukoilla, että Jumala lähettäisi lähetyssaarnaajan, joka voisi neuvoa hänen miniälleen tien Jeesuksen luokse. Hän ei tuntenut yhtään lähetyssaarnaajaa eikä tiennyt, missä sellaisia olisi, mutta hän rukoili. Ja sitä enemmän hän rukoili, kun miniä sairastui rajusti etenevään haimasyöpään.

Näihin aikoihin Sami ja Hannele olivat Suomessa. Näytti kyseenalaiselta, pääsisivätkö he enää lähtemään Japaniin, sillä varoja heidän lähettämisekseen ei nyt ollut tarpeeksi. Monien mutkien jälkeen lähtö kuitenkin mahdollistui, ja heidän työalueekseen tuli moderni Tokio.

Työ oli innostavaa ja tuloksellista. Yllättäen työlle Tokiossa alkoi kuitenkin tulla esteitä, ja heidän oli vastentahtoisesti – siltä heistä tuntui – lähdettävä eteläiseen Japaniin. Päivää ennen kuin kohtalokas tsunami ruhjoi Japania ja maanjäristys tuhosi teitä, Samin ja Hannelen muuttokuorma lähti etelään.

Eräänä päivänä uudessa kaupungissa Sami näki ravintolassa naisen laittavan kätensä ristiin. Sami kiinnostui kovasti – kristitty nainen vai kädet sattumalta ristissä? Hän nousi pöydästään ja meni naisen luo, tervehti kohteliaasti ja sanoi olevansa lähetyssaarnaaja. Nainen ei kuitenkaan tuntunut kiinnostuvan Samin tapaamisesta, joten ilmeisesti kyse oli sattumasta.

Mutta seuraavana päivänä seurakunnan toimistoon soitettiin. Ravintolan nainen oli alkanut jäljittää lähetyssaarnaajaa ja päätyi 40 000 asukkaan kaupungissa ihan oikeaan paikkaan. Hän jätti Samille kiireellisen tapaamispyynnön.

Tämä oli se sama nainen, joka oli hartaasti rukoillut lähetyssaarnaajan tulemista. Tapaaminen ravintolassa oli vain ollut niin yllättävä, että vasta Samin lähdettyä nainen tajusi kohdanneensa rukousvastauksensa. Tajuttuaan, miten järisyttävän ison rukousvastauksen hän oli saanut, hän kiirehti sairaalaan. Siellä hän kertoi sairaalle miniälleen, miten hän oli hartaasti rukoillut lähetyssaarnaajan tuloa, ja nyt oli vastaus tullut!  Anoppi kysyi, saisiko lähetyssaarnaaja tulla sairaalaan.

­ – Jos on tuollainen Jumala, joka noin vastaa rukouksiin, minä haluan!

Sami lähti mahdollisimman pian sairaalaan ja tapasi väsyneen nuoren äidin.

­ – Minä olen iankaikkisen valtakunnan suurlähettiläs ja olen tullut tarjoamaan sen valtakunnan iankaikkista kansalaisuutta, aloitti Sami. – Tämä on ihan ilmainen tarjous. Sopiiko tämä tarjous teille?

Vuoteesta kuului myöntävä vastaus.

Kahden viikon ajan Sami vieraili sairaalassa, ja joka kerran nuori japanitar kuuli lisää Vapahtajasta ja Jumalan suuresta rakkaudesta ja pelastuksesta. Näiden kahden viikon kuluttua nuori äiti muutti ikuisuuteen. Mutta oli ehtinyt kuulla Jeesuksesta ja syntien anteeksisaamisesta ja iankaikkisesta elämästä, ja hän lähti rauha sydämessä Kotiin.

Jumalalla oli varaa lähettää rukousvastaus 9000 kilometrin päästä, sillä Hän on Rakkaus. Yksikin ihminen on Hänelle korvaamattoman kallis. Myös täällä.

Saara Tikkakoski

Tästä kiitän

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 11.4.2019

Tästä kiitän

Yksi viime kuun uutiskuva on painunut syvälle mieleeni. Siinä hymyilee kaunis nuori nainen. Kuva melkein pakotti minut kulkemaan ajatuksissani tämän norjattaren mukana. Hän oli pakannut laukkunsa, sanonut iloiset heipat ja noussut koneeseen. Turvavyöt olivat kiinni ja kone alkoi nousta. Olo oli rentoutunut. Sitten yhtäkkiä kaikki tajuavat että nyt on hätä. Hurja syöksy alas, elämän filmit kiitävät mielessä, huulilta purkautuu hätäinen huuto, ja lupaavana koettu elämä on lopussa.

Tähän etiopialaisen koneen murskautumiseen päättyi nuoren norjattaren ja 156 muun matka peruuttamattomasti. Minä olen kulkenut tuon kuvan kanssa monta ajatusmatkaa...  

Tuntuu, että mieleen tunkeutuvia kysymyksiä ei voi väistää. Voisiko sama tapahtua minulle? Voisi. Voisiko elämään tulla jotain rajua, joka ei ole ollut toivelistalla? Voisi. Voisiko totuttuihin elämänkuvioihin tulla kutsumattomia muutoksia? Voisi ja on tullutkin.

Ja jokaiselle tulee kerran se viimeinen pysähdys. Matkalla voi tulla välistoppeja, jotka mullistavat arkea ja tunteita kuin hyökyaallot. Mutta vaikka elämä lipuisi kuinka tasaisesti eteenpäin, peruuttamaton pysähdys on tulossa – se hetki kun vuosilla ja sekunneilla mitattava elämä on lopussa. Se on faktaa, vaikka me ihmiset väistelemme niin luonnikkaasti näitä ajatuksia elämän juoksuvauhdissa.

Mistä löytyy toivo elämään silloin, kun kaikki hajoaa, kyseli yksi mies minulta kerran. Siihen voi helposti vastata jotain silloin, kun elämä sujuu mukavasti ja ollaan kuin suojavyöhykkeellä. Mutta entä silloin, kun jokainen hetki on tuskaa ja eletään vaikeuksien keskellä niin syvästi, että tunnetaan elämän rakenteiden hajoavan? Mitä silloin uskaltaa sanoa?

Minulla on yksi sana, jonka olen uskaltanut sanoa silloinkin, kun erimerkkiset tsunamit raivoavat. Sen on voinut sanoa silloin, kun voimat on loppuneet tai kun elämä on täynnä kyyneleitä. Sen on voinut kuiskata silloin, kun kukaan ei ole kuulemassa. Sen voi sanoa, vaikka ei olisi vastauksia, vain liian paljon kysymyksiä. Tiedän, että sen ovat miljoonat sanoneet silloinkin, kun aika on loppumassa.

Tässä sanassa on voimaa siksi, että kyse on Persoonasta, jonka nimi on myös Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas (Jes. 9). Hän on osoittanut olevansa näiden nimien arvoinen.

Jeesus!

Minunkin voimanimeni. Tästä kiitän!

Saara Tikkakoski

P.S. Minulla on toinenkin nimi, josta kiitän. Se ei avaa taivasta mutta on suuri lahja maan päällä. Kun tänään on 38. hääpäivämme, annan kiitosruusun Arille J

Vain yksi – mitä merkitystä?

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 26.7.2018

 

Vain yksi – mitä merkitystä?

On valtava helppo löytää piilopaikka siitä selityksestä, että on vain yksi. Ykkösen taakse on helppo kätkeytyä tai vähätellä itseään: Ei yksi voi tehdä mitään... Mitä merkitystä on auttaa yhtä... Yhdestä ei riitä... No se tapahtui sille yhdelle, so what...

Milloin yhdestä massojen keskellä tulee merkityksellinen? Viimeistään silloin kun se tarkoittaa omaa itseä tai läheistä. Kun kipu viiltää sisintä lähellä, silloin toivoo, että joku näkisi ja ymmärtäisi.

Me jokainen voidaan tehdä valintoja – kauppareissulla, työpaikalla, perheessä, uutisia kuultuamme. Voimme katsoa silmiin ja rohkaista. Voimme auttaa elämään yhden päivän. Voimme ehkä pelastaa jonkun koko elämän.

Yksi esimerkki: Olin viikonlopulla Seinäjoella Summerfest-tapahtumassa. Siellä oli onnellisen näköinen nainen myymässä laukkuja. Pysähdyin kuulemaan, ja se olikin upea tarina:

Seinäjokinen Riikka on omalla toiminnallaan tuonut monen intialaisen kastittoman naisen elämään toivoa. Intiaan perustettu Promise Bags -ompelimo työllistää nyt 12 naista ja vaikuttaa myös kymmenien lasten kohtaloon. Alla olevassa kuvassa minulla on tuon ompelimon laukku.

Kyllä Riikkakin olisi voinut piiloutua oman pienuuden taakse, mutta hän ei tehnyt niin.

Toinen esimerkki: Ystävämme Teklu ja Salame asuvat Addis Abebassa. Kun ajoimme heidän kanssaan illalla kaupungilla, näin järkytyksekseni kadulla nukkuvia äitejä ja lapsia. Mutta yhden lapsen sieltä tämä pariskunta on adoptoinut omien lastensa sisareksi. Kyllä he olisivat voineet sulkea silmänsä, mutta he toimivat sydämellä.

Olin toukokuussa Eväät elämään -keräyksen merkeissä kaupan pihalla. Joku arvosteli, että se oli väärin, pitäisi saada suurvallat tekemään sitä ja tätä ja lopettamaan tämä ja tuo, jotta ihmisillä ei enää olisi hätää. Vastasin, että kristityllä on helppo toimintamalli: Jeesus sanoi, että mitä tehdään yhdelle Hänen vähimmistään, se tehdään Hänelle.

Sitä kykyä, että voi omien tilanteiden lisäksi tuntea myös toisen tarpeet, sanotaan empatiaksi. Mutta vielä enemmän: silloin, kun joku antaa itsensä toisen puolesta, on kyse rakkaudesta.

Maailman paras uutinen on tämä: Niin Jumala on rakastanut [koko] maailmaa, että antoi Poikansa, ettei kukaan [ei yksinäisin eikä hyljätyinkään] hukkuisi vaan saisi iankaikkisen elämän.

Viikonlopulla Seinäjoella näin videolta tositapahtuman tästä Jumalan huikeasta välittämisestä, kun Hän osoittaa rakkauttaan:

Ghanassa oli valtava missiotapahtuma, paikalla ehkä miljoona ihmistä. Tilaisuudessa saarnasi Daniel Kolenda, joka oli nyt myös Seinäjoella. Suuren ihmismassan reunalle oli tullut myös Mohammed, joka ei kuitenkaan tiennyt, mikä juttu oli meneillään, sillä hän oli täysin kuuro. Samaan aikaan Kolenda julisti, millainen valta ja rakkaus Jeesuksella on. Yhtäkkiä Mohammed tunsi, että jotain tapahtui hänen päässään, ja hän tajusi, että vuosien jälkeen hän taas kuuli! Hän juoksi lavalle, ja saimme nähdä videolta tuon tilanteen, kun Mohammed ihan vavisten kertoo, miten hän, kuuro, oli yhtäkkiä alkanut kuulla. Ja kasvot loistaen hän sanoi nyt uskovansa Jeesukseen!

Jeesus ei maan päällä ollessaan kulkenut tarvitsevan ihmisen ohi. Ja yhä hän kohtaa yhtä kerrallaan ja tarjoaa jumalallista apuaan.

Hän on koskettanut minunkin elämääni, monta kertaa. Itse asiassa hän on luvannut asua minun luonani. Kiitän Häntä tästä armon rakkaudesta!

Eikä Hän väistä sinuakaan, yhtä ihmistä miljardien joukossa.

Ja myös meillä kaikilla on kutsu yhden kohtaamiseen.

 

Saara Tikkakoski

Yksi miljardeista, joka on löydetty. Myös erityisopettaja ja kunnanvaltuutettu Vetelistä.

Minä tiedän, sanoi Kalle

Julkaistu Perhonjokilakso-lehdessä 30.6.2016

Minä tiedän, sanoi Kalle

Me t

Me tiedämme kaikki, että elämä päättyy joskus ja täältä on lähdettävä. Mutta kaikki emme tiedä, miltä tuntuu kuulla lääkärin suusta, että elinaikaa on ehkä vain hetki jäljellä. Silloin se, mitä on pidetty joka-aamuisena itsestään selvyytenä – uusi päivä, suunnitelmat, tulevaisuus – muuttuu yhtäkkiäväheneviksi luvuiksi. Elämä ei olekaan äärettömyyteen jatkuva viiva vaan jana, jonka toinen pää ponnahtaa näköpiiriin, ajatuksiin, tunteisiin,  arjen asioihin.Löysin muistojeni kansiosta tekstin, johon olin kirjoittanut tämän kaltaisesta tilanteesta. Ja kun viimeisen vuoden aikana olen ollut silmät kyynelissä useamman kuin yhden ystävän lähdön takia, tallettamani
muistot tuntuvat niin ajankohtaisilta.

Meillä oli hyvä ystävä Kalle, joka kuuli tämän tiedon, että on siirrytty lähtölaskentaan.  Ilman leikkausta aikaa olisi ehkä vuosi. Keskusteluun lääkärin vastaanotolla tuli hiljainen hetki. Mutta siinä samalla Kalle näki elämänsä janan päätepisteen taakse ja sanoi lääkärille:

– Se olisi siinä tapauksessa sapattivuosi, ja sen jälkeen minä menisin taivaaseen.

– Siitä asiasta minä en tiedä mitään, vastasi lääkäri.

– Minä tiedän, sanoi Kalle. – Minulle on tullut siitä tieto jo neljäkymmentäkahdeksan vuotta sitten.

Lääkäri joutui olemaan hetken hiljaa, ennen kuin hoitokeskustelu pääsi jatkumaan.

Silloin kun kuoleman ehdottomuus tulee omalla tai toisten kohdalla eteen, ei mikään muu riitä rakentamaan toivon siltaa kuin tietoisuus siitä, että Jeesus Kristus on murtanut kuoleman  lopullisen vallan. Hänen omillaan ei ole menoa suureen tuntemattomaan. Ei ole haihtumista tyhjään, niin että vain muistot jäisivät hetkeksi elämään toisten sydämeen. Ei ole edes pelkoa tulevasta tilinteon hetkestä.

Omassa perheessämme kävimme vanhempina kerran keskustelua oman nuoremme kanssa elämän merkityksestä ja uskosta ja Jumalan todellisuudesta. Kukaan ei kykene vastaamaan kaikkiin ikuisuuskysymyksiin, mutta keskustelun aikana isä katsoi poikansa ja sanoi:

– Minä tiedän kuitenkin vielä sellaista, mitä sinä ja äitikään ette tiedä. Minä tiedän, mitä on katsoa kuolemaa silmästä silmään.

Olimme hiljaa ja silmät kostuivat. Muistimme hyvin sen aamun, kun perheen isä sai sydäninfarktin  ja luuli katsovansa kotia viimeisen kerran. Hän jatkoi:

– Silloin ei millään muulla ole merkitystä kuin sillä, että asiat on kunnossa Jumalan kanssa ja tietää, minne on menossa. Silloin voi kuolemankin edessä olla  rauha sydämessä.

Jeesukseen uskovilla on varmuus syntien anteeksi saamisesta – se on poistanut rangaistuksen pelon. Heidän ei tarvitse lopullisesti erota läheisistään ja ystävistään – Jumala on antanut jälleennäkemisen toivon. Heitä odottaa ylösnousemus ja ikuinen elämä – ei jollain kyseenalaisella planeetalla, vaan Kristuksen omien paikka on siinä maailmassa, jonka maailmankaikkeuden  suuri Luoja on valmistanut heitä varten.

 ”Kaikki intressit ovat meidän puolellamme”, sanoi Kalle monesti uskon tiestä. Viimeistään kuolema osoittaa sen todeksi jokaiselle. Mutta kaikki etuudet ovat meidän puolellamme myös elää Kristuksen omina!

Tämän elämän valinnat ratkaisevat ikuisuutemme. Taivas on sen tien päässä, jolla seurataan Jeesusta. Monista asioista on hyötyä tässä maailmassa, mutta Jeesuksen seuraamisesta on hyötyä myös ikuisuudessa.

Puhetta Pyhästä liftimatkalla

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 28.4.2016

Puhetta Pyhästä liftimatkalla

Muinoin opiskeluaikana reissasin rahanpuutteessa liftaamalla. Niin paljon on yhteiskunta muuttunut, että enää semmoista uhkarohkeutta ei voi suositella kenellekään, mutta silloin valtavan kauan sitten sekin oli mahdollista.

Kerran nousin nuorehkon pariskunnan kyytiin. Pariskunta oli mukava ja välitön, ja mies esitteli minulle heti alkajaisiksi olevansa viinakaupan hoitaja. Semmoisesta pelinavauksesta oli helppo lähteä keskusteluun, ja tein kysymyksen. Kerroin kuulleeni erään henkilön sanovan, että suomalaisilla on kaksi tapaa vapautua estoista.

– Toinen on juoda pää täyteen viinaa, aloitin, ja tässä vaiheessa mies naurahti odottaen jutun jatkuvan kepeään sävyyn,  – ja toinen on täyttyä Pyhällä Hengellä. Kumpaa tapaa sinä suosittelet?

– Minä en tunne sitä toista tapaa, mies vastasi yllättyneenä mutta rehellisen tuntuisena.

– Minä tunnen, vastasin rohkeasti.

Myönnän, että avaukseni oli aika pelkistetty, mutta siinä tilanteessa se toimi, ja pääsimme heti asioiden ytimeen.

Ja aloimme keskustella. Asiaa riitti kymmeniä kilometrejä, ja kyydin tarjoaja halusi ajaa minut kotiin asti, vaikka se tekikin hänelle mutkaa. Ja pihallakin istuttiin autossa ja puhuttiin, vakavasti ja ivaamatta ja riitelemättä. Meillä oli hyvä yhteinen matka.

Olin silloin nuori ja elämänkokemusta oli vielä aika vähän. Mutta jotain sellaista olin jo silloin saanut oppia ja kokea, että olin vakuuttunut tärkeimmästä: Jumalan todellisuudesta ja mahdollisuuksista, joita Hän haluaa antaa ihmisille. Uskosta oli tullut enemmän kuin vain kodin perintö – siitä oli tullut henkilökohtaista lahjaa. Olin myös nähnyt joidenkin koulukavereiden tulevan uskoon ja nähnyt, miten semmoiset nuoret, joiden elämästä oli kadonnut elämänhalu ja tarkoitus, olivat saaneet aivan huikeat uudet näkymät tulevaisuuteen antaessaan Jeesukselle pääsyn heidän elämäänsä.

Tuosta liftireissusta on kuljettu jo pitkä matka, ja nuoruuden mustavalkoisuus on saanut lisäsävyjä elämän varrella. Nyt minulta voisi kysyä, miten Jumalan asiat ovat arjen monissa vaiheissa toimineet. Tähän ei mahdu pitkät raportit, mutta sanon nöyrän kiitollisena, että Jumala on ollut suunnattoman paljon vahvempi ja uskollisempi ja rakastavampi kuin minä, Hän on todellinen Vapahtaja.

Vuodet ovat näyttäneet nuoruutta selkeämmin kuvaa ihmisestä. Siinä näkyy päivittäin suuri annos myös raadollisuutta. Mutta sen tiedon kanssa ei ole sittenkään tarvinnut epätoivoisena masentua, sillä pelastuksen suuruutta ei ihmisen vajavaisuus mitätöi.  Koko juttuhan on siinä, että Jumala on tullut Pelastajaksi, ihan armosta.

Senkin olen huomannut, että usko ei ole toiveiden automaatti. On monia kysymyksiä, joihin en ole saanut vastausta. On tullut eteen vaikeita asioita, joiden läpi on vain täytynyt mennä, eikä usko ole suojannut kivulta.  Mutta sen myös olen saanut kokea, että Hän, Vapahtaja, on kyennyt olemaan todellisena Jumalana läsnä kaikissa vaiheissa. Välillä Hän on ollut hiljaa, välillä puhunut ja johdattanut selkeästi, välillä lääkinnyt ja aina armahtanut.

Sanon yhä samaa kuin nuorena, vaikka muotoilenkin nyt sanani vähän eri tavalla: Pyhä Henki, Jumalan Henki, voi koskettaa ja hoitaa ihmistä syvästi, parantavasti ja siunaten. Noin kahden viikon päästä vietetään helluntaita. Sanoma Pyhän Hengen lahjasta ja voimasta ei onneksi ole vain muistopäivän asia, vaan kaikki se, mitä Raamattu Hänestä puhuu, on tarkoitettu  todeksi Jeesuksen seuraajan elämään. Pyhällä Hengellä täyttyminen, kielilläpuhuminen, armolahjat, Pyhän Hengen puhe ja vaikutus sydämessä ja parantava kosketus sisimmässä – kaikki nämä Jumalan asiat ovat todellisuutta!