Entä jos helluntai siirtyisi arkeen?!

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 5.6.2014

Entä jos helluntai siirtyisi arkeen?!

En kuulu niihin, jotka kannattavat juhlapyhien siirtämistä työmarkkinoiden sujuvuuden nimissä viikonloppuihin. Helatorstai pysyköön paikoillaan ja loppiainen ja muutkin. Tekee hyvää kun viikkorytmi joskus rikkoutuu ja havahdutaan tiedostamaan tärkeiden tapahtumien sisältöä. Jos näitä aletaan siirtää, sitten on pakko ainakin tasapuolisuuden nimissä siirtää myös vappu lauantaiksi.
          Tämä tuli mieleen kun kalenteri näyttää että viikonlopulla on helluntai. Ennen kun sitä juhlittiin kaksipäiväisesti, se ei mennyt huomaamatta ohi. Mutta tärkeintä olisi, että helluntain sisältö pääsisi koskettamaan syvästi kaikkia niitä, jotka kaipaavat Jumalan todellisuutta. Helluntaihin kuuluu Pyhä Henki, ja tämä voima kuuluu kaikille kristityille, niille, jotka ovat sydämeltään Jeesuksen opetuslapsia. En lähde pitämään teologista selvitystä aiheesta, sitä löytyy kirjoista ja saarnoista. Mutta kerron joitakin arjessa koettuja tilanteita. Nimittäin samaa, mitä tapahtui ensimmäisenä helluntaina ja alkuseurakunnan aikana, tapahtuu edelleen joka puolella maailmaa. Myös tässä jokilaaksossa. Ja on vapauttavaa muistaa, että tämä kaikki on Jumalan lahjaa ja armoa eikä kenenkään ihmisen ansiota tai hyvyyttä.

Pyhä Henki vaikuttaa sisimmässä ja osoittaa tietä pelastukseen. Kun lankomieheni nuoruudessaan, silloisena ”Koukkuna”, luki humalassa Johanneksen evankeliumia, hän tajusi Jumalan kutsun sisimmässään. Koukku vastasi kutsuun, tuli uskoon, vapautui viinasta ja muista päihteistä, ja laitoskierteet loppuvat. Elämä on sen jälkeen ollut rakentavaa ja monille suureksi avuksi.

Helluntain tapahtumista muistetaan erityisesti kielilläpuhuminen. Se on yhä todellisuutta. Lukemattomat kerrat olen kuullut ihmisten rukoilevan sellaisella kielellä, jota he eivät muuten osaa. Se on lahjaa, Hengen salaisuuksien kieli, joka kytkee rukoilijan Jumalan maailmoihin ja jota toiset eivät yleensä ymmärrä. Mutta joskus kyllä. Ystävämme Lasse, joka ei osaa muuta kuin suomea, rukoili kerran esirukouspalvelussa lähetyssaarnaajan puolesta, joka oli työskennellyt Keniassa. Pyhä Henki vaikutti ja Lasse alkoi puhua kielillä mutta ei saanut siihen mitään selitystä, vaikka usein hän saa senkin. Mutta selitystä ei tarvittukaan. Lähetti kertoi Lassen puhuneen swahilia sekä myös sikäläistä heimokieltä, jota lähetti hyvin ymmärsi. Kielilläpuhumisen armolahjan kautta oli tullut Jumalan rohkaisevia sanoja vaikeaan elämäntilanteeseen kahdella eri kielellä.

Pyhä Henki hoitaa sisintä. Olimme kolmisen vuotta sitten Etelä-Koreassa rukousvuorella, paikalla, jossa sikäläiset kristityt olivat monissa ahdingoissa vuodattaneet sisintään Jumalalle. Minulle nousi siinä rukoiltaessa sydämelle joitain kipeitä asioita, jotka olivat vuosien takaa vaikuttaneet elämääni kuin estoina. Puhuin niistä kyyneleet silmissä Jumalalle, ja sanoin sitten Hänelle: ”Jos nämä ajatukset tässä ovat tulleet Sinulta, vaikuta, että joku tulee ja vahvistaa sen.” Aivan pian tuli yksi ryhmästämme luokseni tietämättä mitään kuiskauksistani Jumalalle. Hän laski kätensä olalleni ja puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta melkein sanasta sanaan ne asiat, jotka olin juuri sanonut Jumalalle. Ja hän siunasi minut kokemaan vapautusta menneistä taakoista.
          Ei Jumala läheskään aina ole puuttunut asioihini tällä tavalla. Useimmiten apu tulee hiljaa, Raamattua lukiessa, seurakunnan keskellä, olosuhteiden kautta. Mutta Jumala toimii myös armolahjojen kautta. Ja kun ihminen saa näin selvästi kosketuksen Jumalan yliluonnolliseen maailmaan ja Pyhä Henki antaa syvää sielunhoitoa, sydän alkaa vain kiittää. En silloin sanonut kenellekään, mitä siinä koin, mutta sen seuraukset alkoivat vaikuttaa. Aivan uutta iloa ja vapautta alkoi tulvia elämääni.

Pyhä Henki tuntee salaisuudet. Eräs läheiseni sai kokea tätä rohkaisevasti kerran, kun hänellä oli iso asia päätettävänään. Siitä asiasta ei tiennyt minun lisäkseni kuin yksi henkilö täällä. Mutta viikon sisällä kolme eri henkilöä tuli tuomaan hänelle profeetallisen sanan, jossa häkellyttävän selkein sanoin rohkaistiin kyseiseen tehtävään. Oli kuin henkilöt olisivat lukeneet asiasta jo etukäteen pöytäkirjasta, vaikka eivät tienneet siitä mitään.

Pyhä Henki jakaa jumalallista rohkaisua. Jokainen kristitty on varmasti monta kertaa tunnistanut sisäisen vaikutuksen, jossa Pyhä Henki rohkaisee tai muistuttaa jostain asiasta. Kun sitä vaikutusta lähtee kuuntelemaan ja toimii sen mukaan, saa kokea siunattuja asioita. Ja vielä paljon muutakin sisältyy niihin tekoihin, joita Pyhä Henki tekee. On sairaiden parantumisia, tiedon sanoja, lohdutusta, rohkaisua. On lupa etsiä ja pyytää tätä voimaa – itse ainakin tarvitsisin Jumalan voimaa paljon enemmän kuin sitä nyt elämässäni pääsee ilmenemään. Helluntain juhlapäivää ei vietetä turhaan eikä vain historian tapahtumia muistellen. Helluntai on yhä ja nimenomaan arkea varten.

Äitiyden koulussa ilman päättötodistusta

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 8.5.2014

Äitiyden koulussa ilman päättötodistusta

Ajatukseni ovat perheissä, sillä edessä on äitienpäivä ja kodit valmistautuvat juhlintaan. Mitä neljän lapsen äiti miettii nimikkopäivän kynnyksellä?

Äitiys ei ole saavutus, jota voisin juhlia ikään kuin se olisi ansio. Se on lahja, jonka on saanut avata perheen sisällä. Se on kudottu kokoon rakkaudesta ja syvästä yhteydestä puolisojen välillä, ja se on aina ihme. Se on rutistuksia, vilpittömyyttä, onnen puristusta, kiitollisuutta, väsymystä, ongelmia, anteeksiantoa. Se on elämän koko vyöry.

Äitienpäivänä juhlinnan kohteena on koko perhe. Se on yhteinen kiitos: me kaikki olemme olemassa!

Tiedän että joukkoon mahtuu monenlaista elämäntilannetta: On äitejä, joiden äitiys on ihan tuore, ihana kuin nupusta auennut ruusu. Jonkun äitiys on jo moninkertaista lahjaa. Jollekin äitinä olemiseen liittyy ihanuutta mutta jollekin haavoja ja tuskan kanssa kulkemista. Joku saa äitienpäivänä suukkoja, toinen itkee muistojensa kanssa.

Läheskään aina ei itse voi valita, millaista elämätilannetta kulloinkin elää. Eivät parhaatkaan valinnat voi suojata niin, etteikö kohdattaisi myrskyjä. Eikä missään ole sellaista valtakuntaa, jossa voi opiskella äidiksi ja saada päättötodistuksen. Mutta äitiys kyllä panee kouluun. Itse olen käynyt tätä arjen korkeakoulua nelilapsisen perheen äitinä omien vajavaisuuksieni kanssa vuosien ajan.

Nyt kun omat lapset  ovat jo siivillään, on jo vähän ehtinyt saada perspektiiviä vanhempana olemiseen ja kaikkein tärkeimpiin asioihin perheessä. Millä haluaisin rakentaa elämääni, jos voisin elää sen uudelleen, ja mikä kantaa tänään? Millä haluaisin rohkaista toisia äitejä? Mitä haluaisin antaa nuortemme eväiksi?

Voisin puhua paljon perheen keskinäisistä asioita ja ihmissuhteista ja taloudesta ja muusta, joka on niin tärkeää.  Mutta niitäkin tärkeämpinä haluan nostaa esille sellaisia lujuuksia, joiden arvo ja voima ei muutu olosuhteiden eikä aikojen mukana.

Ensimmäiseksi halua sanoa, että Kiitos Jeesus, että Sinä olet totta ja olet olemassa! Olen kokenut, että Hän on Persoona, jolla on voima olla mukana ihmisen arjessa, ilossa ja kivuissa. Yhteys Häneen merkitsee anteeksiantamuksen vapautta, hyväksyntää ja armoa, toivoa ja tulevaisuutta, rohkaisua, uusia mahdollisuuksia. Itse olen tarvinnut näitä kaikkia.

Äitiydessä on riemun luokkia, jolloin sisin kuplii iloa ja rakkaus hyväilee koko elämää. Siinä koulussa kokee kuitenkin myös, miten omat käsikirjoitukset eivät toimikaan, kun tilanteet painavat päälle 24 tuntia päivässä.  Ja joskus elämässä tuntuu olevan vain kysymyksiä ja epäonnistumista, ja joskus sielun syli on täynnä kipua ja katumusta.

Silloin erityisesti tarvitaan Jeesusta. Hänellä on lahja sille äidille ja myös isälle, joka on murtuneena isojen tai pienten kuormien alla. Sillekin, joka yksin kantaa taakkojaan.  Sillekin, jonka rakkaus on mitätöity ja työnnetty syrjään.

Se lahja on Jumalan armo.

Tätä armoa, hyväksyntää, uuden mahdollisuutta ja voimaa jakaa Jumala, Jeesus Kristus. Minun Vapahtajani, sinunkin Vapahtajasi!

Toinen lujuustekijä elämään on Raamattu, Jumalan Sana. Se on semmoinen varmuus, jonka varaan uskaltaa elämänsä rakentaa, sen pohjalla uskaltaa elää ja myös kuolla. Se on lääke, joka hoitaa haavoja ja lohduttaa, se avaa väylät ikuisuuteen asti. Se on yhtä kuin Jeesus Kristus, Hänen luonteensa, sanomansa, persoonallisuutensa. Jos voisin elää päiväni uudelleen, yhä enemmän haluaisin Jumalan Sanan voimaa ja elämää, yhä enemmän haluaisin juurruttaa lapsiani siihen, yhä enemmän haluan syödä sitä nytkin. Sillä tajuan yhä selvemmin, että siinä on Totuus, joka ei vanhene.

Kolmas lujuustekijä: Äiti ja isä, käytä rukouksen valtavaa mahdollisuutta! Kanna lapsesi, heidän elämänsä ja hätänsä ja myös oman sisimpäsi kuormat sen Vapahtajan eteen, jolla on valta ja voima ja sydäntä sinun asioillesi! Raamattu sanoo, että Hän ei ole kuuro kuulemaan.  Rukous muuttaa meitä itseämme, koska se vie meidät elävän Jumalan lähelle, mutta se vaikuttaa myös rakkaittemme maailmaan.

Ja omia nuoriani ja muidenkin äitien nuoria haluan rohkaista: Ota rohkeasti etunoja elämää kohti – mutta rakenna sellaiselle pohjalle joka kestää.

Huikea ihanuus

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 27.3.2014

Huikea ihanuus

Kohtapuoliin meillä vietetään taas avioliiton virkistyspäivää, kun 33 v yhteistä tahtomista ja iloa ja arkista arkea tulee täyteen. Pidän hääpäivää jokaisessa liitossa suurtapahtumana, johon kannattaa panostaa. Sisällön omaan liittonsa kukin pari luo itse, siksi kannattaa pysähtyä pohtimaan ja arvioimaan ja vaikkapa tekemään parisuhderemonttia – ja myös kirjoittamaan aiheesta muutama rivi.

P.S. Heti aluksi halua sanoa, että vaikka tämä teksti koskettelee avioliittoa, se ei ole ainut mahdollisuus elää onnellisesti. Sinkkuudessa on omat rikkautensa. Ja tiedän, että jonkun liitto on voinut olla niin täynnä kipua ja haavoja ja uhkaa, että sitä on ollut mahdotonta jatkaa. Mutta tämä kirjoitus keskittyy nyt vuosipäivän myötä avioliittoon.

Kun Jumala halusi tehdä ihmiselle oikein hyvää, Hän suunnitteli avioliiton. Se on pakko uskoa, koska siitä puhutaan jo Raamatun alussa. Jos se olisi tullut kuvaan vasta myöhemmin, olisi voitu epäillä, että Jumala antoi periksi ihmisten omille haluille. Mutta ei – avioliitto on alkuperäinen, ihana, suorastaan huikea tarjous miehelle ja naiselle. En voi lakata ihmettelemästä sitä.

Avioliiton ihanuutta ovat yhteiset ilot ja itkut. Parasta on, kun puoliso ei rutinoidusti jaa vain kotia ja petiä vaan on rakas ystävä, mukava seuralainen, kaivattu kumppani, jopa herkin ja hoitavin sielunhoitaja.

Avioliiton ihmeellinen ihanuus on siinä, että siitä ei tarvitse lähteä pois. Kun on herkkää yhdessä, saa jäädä sydämen ja sielun kyllyyteen. Ja kun on oikein rankkaa, saa jäädä itkemään toisen syliin ja tietää, ettei hän petä eikä jätä eikä torju. Puolison kanssa saa jakaa myös arkipäivän rytmin, töihin heräämisen ja kotiin paluun, ostoskassit ja ruokapöydän, jopa siivouksenkin.

Näin ainakin parhaimmillaan.

Mikä sitten repii tai rakentaa?

On onnellista kulkea puolison kanssa samaan suuntaan. Erilaisuudessakin tarvitaan yhteiset tavoitteet. Vieraantuminen ja välinpitämättömyys tuo koleutta liittoon. Kaikkein parasta on, jos saa jakaa yhteisen uskon. Silloin voidaan rukoilla yhdessä ja etsiä Jumalan johdatusta ja tarvittaessa anteeksiantamusta ja kaikissa tilanteissa yhteistä päämäärää.

On turvallista, kun avioliittoa kantaa vihkihetkessä annettu lupaus myötä- ja vastoinkäymisissä. Riitelystä  ja erimielisyydestäkin päästään eteenpäin, jos ollaan sitoutuneita toiseen ja nöyrrytään myös sopimaan, ihan sielun syvyyksiä myöten.

On musertavaa, jos toinen on aiheetta mustasukkainen. Se ei välttämättä liity kolmanteen ihmiseen, vaan mustasukkainen voi olla toisen ajasta tai lahjoista tai tehtävistä. Liitto, jossa on varaa luottaa puolisoon ja rohkaista häntä elämään kutsumuksensa mukaisesti, sitoo yhä tiiviimmin yhteen.

Hellyys ja hyvyys on hoitavaa. On kuolettavaa, jos toinen on väkivaltainen. Tuhannet ovat sen kokeneet. Joku hallitsee myös henkisen väkivallan niin taitavasti, että sen merkit näkyvät vain puolison haavoittuneessa sisimmässä.

On tuhoavaa, jos avioliitto ei rakennu ehdottomalle uskollisuudelle vaan suostutaan antamaan sydämessä tilaa pettämiselle. On ylivoimaisen vapaata ja rentouttavaa elää, jos tietää olevansa puolison suuri ihastus.

Jumala haluaa asua perheessä. Hän on hyväksyvästi läsnä silloin, kun puolisot rakastavat toisiaan koko sielullaan ja ruumiillaan. Mutta onneksi, onneksi Hän on läsnä silloinkin,  kun elämän kivut ja kuormat ovat niin tuskallisia, että ihminen voi  vain itkeä – toivottavasti puolisonsa sylissä. Jumalan kaikkivaltias armo ja rakkaus voi ulottua hoitamaan syvimpiäkin ahdistuksia.

Elämä koettelee kaikkia, ja kipukohtia ja ongelmia riittää joka kotiin. Voi olla onnellisia mutta ei ole ongelmattomia liittoja. Omien vajavuuksien lisäksi on asioita, joita ei itse voi määräillä. Tämä kaikki ravistelee monella tapaa kestokykyä ja voi uhata puolisoiden välejäkin. Juuri silloin suhde Jumalaan on merkityksellinen. Jeesus Kristus ei ole fraasi vaan Persoona. Hän ei heitä ahdistunutta eikä epäonnistunutta menemään. Hänen lähellään ja avullaan puolisoilla on mahdollisuus käydä turvallisesti selvittelemään välejään tai anomaan apua elämän kuormiin.

Onnellista hääpäivää tänä vuonna kaikille aviopareille!

Päivä myytävänä

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä  13.2.2014

 

Päivä myytävänä!

Vuosia sitten, kun meillä oli lapset vielä kotona, herättelin poikaamme kouluun. Vaikutti kovin väsyneeltä ja ylösnousu tuskastutti. Yritti pitää silmiään kiinni viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti, ja sitten kuului peiton alta mutinaa:

– Mää möisin tään päivän...

Silmänräpäyksessä mielessäni vilahti pitkä jono halukkaita ostajia. Istuin sängyn reunalle ja aloin kertoilla mielikuvia tästä kaupankäynnistä.

– Joku rampa poika, joka ei ole voinut elämässään kävellä askeltakaan, ostaisi kyllä sinulta yhden päivän, jolloin saisi juosta ja peuhata niin kuin sinä. Hän olisi varmaan heti aamulla valmis nousemaan ylös ja käyttämään koko ihanan päivän liikkumiseen!

Peiton alla oli hiljaista.

– Ja joku sokea poika, joka ei ole ikinä nähnyt, minkälainen on luonto ja miten hieno on sateenkaari ja miltä näyttää oma isä ja äiti, ostaisi varmaan sinulta yhden päivän, että näkisi.

Hiljaisuus jatkui.

– Ja joku slummilapsi Intiasta haluaisi, jos olisi mahdollista, saada päiväksi sellaisen kodin ja hyvinvoinnin kuin sinulla on.

Huomasin, että pojan korvat olivat kyllä olleet auki, sillä nyt aukenivat silmätkin, ja ihan tyytyväinen ilme kasvoillaan koululainen nousi ottamaan vastaan päivän tilanteita ja haasteita. Rutistin häntä ja sanoin vielä:

– Ja tämän kaiken sinä saat tänään ihan ilmaiseksi, se on Jumalan lahja sinulle.

Ja kumpikin, sekä äiti että poika, vietti silloin rikkaamman ja herkemmän päivän.

En ole itsekään muistanut kaikkina elämän päivinä näitä rikkauksia, joita minulla on. Joskus on kiire ja rutiini häivyttänyt ilon ja tyytyväisyyden, ja silloin olisin tarvinnut varmaan jonkun, joka olisi pysähdyttänyt minutkin muistamaan tosiasioita – kaikkea hyvää elämässä. Jos kuulut tähän joukkoon, avaa silmäsi ja kiitä. Aihetta on!

Mutta joskus päivät ovat oikeasti tuntuneet niin vaikeilta, että olisi mieluummin antanut niiden kulua unessa ohi. Enkä varmaan erehdy arvellessani, että tänä aamuna on joku herännyt päivään, joka on niin täynnä tuskaa, että ulospääsyä ei näy. Äärimmilleen ahdistunutta ei auta edes ajatusleikki päivän myymisestä. Sisin huutaa ihan oikeasti ulospääsyä.

Ajattelen tätä kirjoittaessani juuri sinua. Rukoilen, että voisit löytää pisaran toivoa. Älä jää yksin hätääsi. On olemassa tahoja, jotka ovat sitä varten, että saat jakaa siellä asioitasi. Ja ennen kaikkea seurakunnissa on ihmisiä, joihin saat ottaa yhteyttä, ja löytyy lähimmäisiä kuuntelemaan tuskaasi ja puhumaan asioistasi Jumalalle.  Meillä monilla on se kallisarvoinen kokemus, että elävä Jumala on ollut läsnä meidän kivuissamme ja johtanut prosessiin, jossa elämään on tullut kirkkautta. Jos et henkilökohtaisesti tunne Vapahtajaa, Jeesusta Kristusta, uskallan vakuuttaa sinulle, että Hänen apunsa ei ole vain teoreettista myötätuntoa vaan Hän tuo Elämän mahdollisuuksia niille, jotka kääntyvät Hänen puoleensa.  Sinun ei tarvitse ”myydä” päivääsi epätoivolle tai tuhoaville korvikkeille.  Sinun Luojasi haluaa raivata elämäsi pimeyttä pois ja antaa sinulle kirkastuvia päiviä.

Pyörä Jumalalle!

Tämä kolumni (julkaistu RV:ssä kesä/heinäkuussa 1997) on kirjoitettu aikanaan akuutin haasteen edessä, mutta sen periaatteita voitaisiin varmaan edelleenkin soveltaa...

Perhe  voi ostaa pyörän Jumalalle!

Yhdeksänvuotiaallamme oli keväällä liian pieni pyörä. Isänä ja äitinä tajusimme sen. Pitää päästä kouluun ja kavereille elämään pyörän kanssa onnellista lapsen elämää. Pakattiin lapset autoon ja lähdettiin hakemaan. Kokeiltiin kokoa ja keveyttä, kelpuutettiin värit ja tehtiin kaupat. Osa hinnasta tuli sopimuksen mukaan lapsen maksettavaksi, mutta tietysti isä ja äiti ovat valmiit maksamaan siitä, että näkevät ilon lapsensa kasvoilla.

Tulimme eilen illalla konferenssista. Sielläkin näin kasvot ja kuulin sanoja. Ne olivat lempeät lähetyssaarnaajan kasvot, mutta niillä oli huolia. Tajusin, että ne olivat nähneet paljon vastuuta ja suunnattoman määrän työtä, jota oli ollut vaikea tehdä, kun ei ollut välineitä. Ja taas oli kyse pyöristä.

Ja minä äiti, joka tänä keväänä olen mennyt monien uskovaisten äitien tavoin kauppaan ostamaan pyörän lapselleni, sain piston sydämeeni. Minulle näytettiin lähetysosastolla kuva evankelista Timoteuksen perheestä. Kotona on kymmenen lasta. Timoteuksella on Etiopian kylillä 200-jäseninen seurakunta ja kuusi rukouspiiriä ympärillään. Evankelista, veljemme, tekee siellä työtä meidän puolestamme. Kävelee puskissa, käyttää elämänsä evankeliumin palveluksessa, näkee meidän puolestamme vaivaa – kävellen. Kotona ei ole pyörää, autosta puhumattakaan. Näitä evankelistoja on siellä ainakin 80. Kukaan meistä ei kävelisi täällä 20 kilometriä rukouskokousta pitämään. Lapsemme ajavat kouluun pyörällä.

”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne”, sanoo Jumala. On meidän, 50 000 helluntailaisen, häpeä, jos lähettimme täytyy aina vain kantaa huolta 80 pyörästä, joita ei pystytä ostamaan!

Miten perheet voisivat vastata tähän lähetyshaasteeseen? Ihan niin kuin vastaamme omien lastemme tarpeisiin! Meillä isillä ja äideillä on nyt konkreettinen mahdollisuus kasvattaa perhettämme lähetysvastuuseen. Teemme näin:

Kokoamme väkemme kasaan. Kerromme tästä tarpeesta, että Jumala tarvitsee nyt pyörää meidän perheeltämme. Isä ja äiti ottavat tietysti päävastuun asiasta, mutta annamme myös lapsille mahdollisuuden kokea syvää iloa, kun jokainen saa antaa jotain omastaan.  100 perhettä voi antaa 1000 markkaa (n. 167 €) polkupyörään – sillä saa hyvän – ja taloudellisesti vaurastuneet isät voivat antaa 20 000 markkaa (n. 3 365 €) moottoripyörään. Tällaisia tekoja vartenhan Jumala on menestymistä antanut, tämähän on Raamatun oppi!

Meidän puheemme ja uskomme täytyy päästä konkretisoitumaan. Ja seurauksena on iloa meille, tietoisuutta siitä, että elämällämme ja työllämme on tarkoitus.

Meillä vanhemmilla on vastuu omista lapsistamme. Vastuu, että voimme herättää heissä jumalallista vastuunkantoa, joka tulee heidän elämänsä siunaukseksi. Annetaan heille malli perheestä, joka on valmis myös uhraamaan. Voimme antaa lapsemme sillä tavoin Jumalalle, että annamme heille opetusta ja tehtäviä, joissa Jumalan asiat ja sanat tulevat heitä lähelle. Sitten Jumala itse alkaa heille puhua. Meillä ei olisi perheinä varaa jäädä Jumalan suunnitelmien sivustakatsojiksi.

Äsken tätä kirjoittaessani kiertyi kuopus kainalooni. Kokeilin kirjoittamani tekstin toimivuutta. Kerroin seitsenvuotiaalle, että Jumala tarvitsee pyörän. Hämmästynyt ilme nousi kasvoille. Kerroin etiopialaisista evankelistoista, jotka kävelevät kokouksiin. Kerroin, että jos ostamme heille pyörän, voimme ostaa pyörän Jumalalle. Lapsen äänessä oli iloa ja ihmetystä, kun hän sanoi:

– Minä en oo tienny sitä!

Vainottuja mutta sittenkin voittajia

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 3.1.2014

Vainottuja mutta sittenkin voittajia

On hätkähdyttävää, että jouluun, rauhan ja ilon suurjuhlaan, kuuluu myös traagisesti kuolleen muistopäivä. Viikko sitten vietetty tapaninpäivä on muutakin kuin pidennettyä joulunaikaa. Monet tietänevät mutta aika harvat muistavat, että se on myös ensimmäisen marttyyrin, Stefanuksen, muistopäivä. Tähän on kuitenkin vahvat perusteet. Joulun kirkkauden sanoma on aina haastanut pimeyden voimia.

Marttyyrius ei valitettavasti ole mennyttä historiaa. Suomesta katsottuna asia saattaa näyttää siltä, kun meillä on ollut se siunaus, että perustuslaki on taannut uskonnonvapauden. Tosin täälläkin on ollut ihan selvästi nähtävissä, että ainut ryhmä, jota suvaitsevaisuuden puolesta huutajat eivät suvaitse, on vakaumuksen kristityt. Viime vuoden mediamylläkät kertoivat tästä karua faktaa. On pelottavan lyhyt matka siihen, että meilläkin alkaa vainon kirves tavalla ja toisella heilua.

Maailmanlaajuisesti kristittyjä vainotaan avoimen rajusti enemmän kuin mitään muuta uskontokuntaa maailmassa. Joka vuosi tuhansia kristittyjä menettää henkensä uskonsa vuoksi, tänäänkin on jo tullut marttyyreja.

Tämän tosiasian voi niin halutessaan ohittaa aika kevyesti. Se on suurelta osin vaiettu asia, tapaninpäivästä huolimatta. Yleensä media ei tee isoa juttua niistä väkivaltaisuuksista, joita kristityt eri puolilla maailmaa kohtaavat. Muusta pienestäkin kohistaan mutta tästä vaietaan. Ja yksilön on helppoa ohittaa asia silloin, kun se on tarpeeksi kaukainen. Mutta kun se tulee niin lähelle, että pitää kädestä sitä, joka on ollut hengenvaarassa uskonsa takia ja kuulee hänen elämäntarinansa ja rukoilee yhdessä hänen kanssaan, kaukainen tulee lähelle, ihan omaan sydämeen asti.

Olen haastatellut Etiopiassa Tair-nimistä nuorta miestä, jonka elämäntarina oli koskettava. Hän oli ollut yhteisössään hyvin toimeentuleva perheenisä, oli töitä ja vaikutusvaltaa – siihen asti, että hänestä tuli kristitty.  Sen jälkeen perhe hylkäsi hänet, yhteisö työnsi hänet ulos, oma isä uhkasi tappaa hänet. Hänet vietiin turvaan vihamielisestä ympäristöstä toiselle puolen maata Mutta kun me tavattiin Tair, hänen kasvonsa säteilivät iloa ja lämpöä. Ja hän halusi palata takaisin niiden luo, jotka olivat halunneet tappaa hänet – mukanaan rauhan viesti. Tair oli löytänyt Jeesuksen, jonka syntymää me olemme juuri juhlineet. Mutta Jeesus ei ollut hänelle vain seimen lapsi vaan väkevä voima, joka kantoi häntä silloinkin, kun ihmisten vaino sivalsi hänen elämäänsä.

Olen hyvästellyt Etiopiassa ystäväni, nuoren Indiran, lesken, jonka aviomies oli kuollut vainoissa. Indira oli palaamassa takaisin kyliin, joissa häneen suhtauduttiin vihamielisesti. Mutta Indiralla oli mukanaan anteeksiannon sanoma. Hänen sydämensä oli täynnä rauhaa. Minä itkin.

Itkin myös silloin, kun vuosi sitten joulun alla saatiin etiopialaisilta ystäviltämme viesti. Heidän luokseen oli saapunut Addis Abebaan jemeniläinen perhe. Isä oli joitakin aikoja aiemmin löytänyt Jemenissä Jeesuksen, mikä oli hänen yhteisössään anteeksiantamaton rikos. Hän ei pystynyt salaamaan uutta uskoaan, kun se täytti hänet niin suurella ilolla. Isä vangittiin ja häntä painostettiin kieltämään Kristus. Hän ei taipunut. Mutta vangitsijat löysivät hänen 7-vuotiaan poikansa, pahoinpitelivät hänet ja toivat hänen raajat murskattuina äidilleen – kuolleena. Perhe oli jotenkin päässyt pakenemaan ja oli nyt ystäviemme hoidossa. ”Mutta isä haluaa palata omaan maahansa perustamaan seurakuntaa sinne, missä hänen marttyyripoikansa veri on vuotanut”, ystävämme kirjoitti.

Tänä jouluna seurakunnassamme kerättiin ”Joululahja Jeesukselle”. Se annettiin Joulun sankarille Hänen kärsivien veljiensä ja sisartensa kautta. Jeesus sanoi, että minkä teemme yhdelle hänen veljistään, teemme Hänelle. Nyt niillä varoilla ollaan hankkimassa Keniassa ja Etiopiassa ruokaa vainotuille, mahdollistetaan tarvittaessa heidän pakomatkojansa, hankitaan ehkä vuohi tai pari perheen elatukseksi, mahdollistetaan lasten koulutusta.

Vainotut sisaremme ja veljemme ovat lohdutettuja tuesta, mutta heidän asenteensa vainoissa puhuttelee syvästi sydämiämme. Kenialainen 85-vuotias vanhus puki sen koskettavasti sanoiksi kärsittyään nälkää, kun yhteisö oli hyljännyt hänet sen jälkeen kun hänestä oli tullut kristitty:

– Mieluummin nälkäisenä mutta kristittynä kuin kylläisenä ilman Kristusta.

Voittajan sanoja! Mutta koskettaako sinun sydäntäsi? Liity auttamaan ja rohkaisemaan vainottuja.

Perille!

 Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 28.11.2013

Perille!

Olin reilu viikko sitten seuraamassa Istanbulissa, kun maratoonarit saapuivat maaliin. Kaiken kaikkiaan 120 000 juoksijaa/kävelijää oli lähtenyt taipaleelle, osa maratonille, suurin osa lyhyemmille matkoille. Olin itse kävellyt 15 kilometriä ja tullut sitten seuraamaan pitkänmatkanpuurtajien voiton hetkiä. Jokaisella 42 uuvuttavaa kilometriä takana, mutta nyt nämä onnelliset olivat pääsemässä perille, jokainen voittajana. 

Maalisuoran auetessa ei kukaan näyttänyt pohtivan reitin vaikeuksia, suorastaan ylivoimaisuuksia, ei sitäkään, että tarkemmin ajatellen jalat ja koko kroppa vaikeroivat tuskasta. Maalisuoralla näkyi riemullisia ilmeitä, hurjaa iloa, onnistumisen säteilyä. Yleisö hurrasi ja kannusti. Oli mahtava kokemus jakaa näitä huippuhetkiä.

Istanbulin-reissu merkitsi meille aviomieheni Arin kanssa palaamista vuoden takaisten dramaattisten kokemusten tapahtumapaikoille. Samalla kohtaa, jossa maratoonarit tulivat maaliin, viime vuonna Ari oman 15 kilometrin juoksunsa jälkeen kaatui sydän pysähtyneenä maahan.   

Voin yhä palata siihen tuskaan, joka täytti joka solun minussa, kun sain tiedon tapahtuneesta. Kuulin, että Ari oli elvytetty mutta oli tajuttomana hengityskoneessa... Liki 3000 kilometriä lentokoneessa on pitkä matka itkeä ja rukoilla ja kokea menettämisen kipua.

Kiitos Jumalalle ja lääkäreille ja ensiaputiimille ja ystäville, jotka rukoilivat ympäri maailmaa, sain Arin takaisin. Tiedän, että moni puoliso ei ole saanut. Suren heidän kipuansa ja rukoilen lohdutusta, sillä voin aavistella jotain menettämisen tuskasta. Mutta Ari palasi ja nyt kiitän.

 Tiedän että hän olisi ollut valmis lähtemään, mutta minä en olisi ollut valmis päästämään. Halusin pitää hänet yhä vierelläni – arjen rutiinissa, erityisten hetkien hohteissa, iloissa, vaikeuksissa, kaikessa. Kiitän että ollaan yhä elämän matkalla, yhdessä.

Mutta seuratessani maratoonarien viimeisiä riemullisia metrejä siirryin mielessäni siihen hetkeen, joka kerran on kaikilla edessä.  Siihen kun ikuisuus aukenee – kun edessä on se todellisuus, että elämä ei päätykään kuolemaan. Se joka on täällä tunnustanut Jeesuksen Herrakseen ja saanut Hänen kauttaan syntinsä anteeksi ja osallisuuden Suuresta Pelastuksesta, näkee edessään jotain käsittämättömän suurta.

Ikuisuuden fanfaarit soivat. Voisin kuvitella, että siellä on vastaanottajia riemuitsemassa, kirkkauden valtavat joukot ovat nousseet katsomoissaan ylös. Ne ylistävät Vapahtajaa. Takana maailma, takana myös tappiot, hiertymät, uupumukset. Takana omat heikkoudet. 

Uusi maailma aukenee sen perusteella, mitä Vapahtaja on tehnyt, Hänen armostaan. Usko vaihtuu näkemiseen, ja täydellinen Rakkaus, Jeesus Kristus, on itse ottamassa vastaan.

Silloin ei ole mitään merkitystä sillä, mitä mieltä muut ovat olleet Raamatusta ja Jumalasta, ei ateistin perusteluilla, ei epäilijän kyynisyydellä, ei myöskään tapakristillisyyden vaatimuksilla mukautua yleiseen mielipiteeseen. Se usko, jonka varaan sydämen kristitty laittoi koko elämänsä, on johtanut huikaisevan kirkkaaseen todellisuuteen.

Pelastettu on saapunut perille - sinne, missä kyyneleet eivät vuoda. Siellä ei pahuus sokaise sydäntä eikä voi johtaa harhaan. Siellä ei ole kuolemaa.

Istanbulin maali oli juoksijoille tärkeä. Mutta omaa sydäntäni kosketti tulevaisuuden huippuhetki. Vaikka minusta ei tule maratonjuoksijaa, voin itsekin olla todellinen voittaja. Jos siirryn ikuisuuteen Kristukseen uskovana, silloin räjähtää koko taivaallinen katsomo ylistysriemuun. Jos sen voiton menettäisin, se olisi elämäni ja ikuisuuteni katastrofi. Jeesuksen kautta voi jokainen päästä perille.