Pyörä Jumalalle!

Tämä kolumni (julkaistu RV:ssä kesä/heinäkuussa 1997) on kirjoitettu aikanaan akuutin haasteen edessä, mutta sen periaatteita voitaisiin varmaan edelleenkin soveltaa...

Perhe  voi ostaa pyörän Jumalalle!

Yhdeksänvuotiaallamme oli keväällä liian pieni pyörä. Isänä ja äitinä tajusimme sen. Pitää päästä kouluun ja kavereille elämään pyörän kanssa onnellista lapsen elämää. Pakattiin lapset autoon ja lähdettiin hakemaan. Kokeiltiin kokoa ja keveyttä, kelpuutettiin värit ja tehtiin kaupat. Osa hinnasta tuli sopimuksen mukaan lapsen maksettavaksi, mutta tietysti isä ja äiti ovat valmiit maksamaan siitä, että näkevät ilon lapsensa kasvoilla.

Tulimme eilen illalla konferenssista. Sielläkin näin kasvot ja kuulin sanoja. Ne olivat lempeät lähetyssaarnaajan kasvot, mutta niillä oli huolia. Tajusin, että ne olivat nähneet paljon vastuuta ja suunnattoman määrän työtä, jota oli ollut vaikea tehdä, kun ei ollut välineitä. Ja taas oli kyse pyöristä.

Ja minä äiti, joka tänä keväänä olen mennyt monien uskovaisten äitien tavoin kauppaan ostamaan pyörän lapselleni, sain piston sydämeeni. Minulle näytettiin lähetysosastolla kuva evankelista Timoteuksen perheestä. Kotona on kymmenen lasta. Timoteuksella on Etiopian kylillä 200-jäseninen seurakunta ja kuusi rukouspiiriä ympärillään. Evankelista, veljemme, tekee siellä työtä meidän puolestamme. Kävelee puskissa, käyttää elämänsä evankeliumin palveluksessa, näkee meidän puolestamme vaivaa – kävellen. Kotona ei ole pyörää, autosta puhumattakaan. Näitä evankelistoja on siellä ainakin 80. Kukaan meistä ei kävelisi täällä 20 kilometriä rukouskokousta pitämään. Lapsemme ajavat kouluun pyörällä.

”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne”, sanoo Jumala. On meidän, 50 000 helluntailaisen, häpeä, jos lähettimme täytyy aina vain kantaa huolta 80 pyörästä, joita ei pystytä ostamaan!

Miten perheet voisivat vastata tähän lähetyshaasteeseen? Ihan niin kuin vastaamme omien lastemme tarpeisiin! Meillä isillä ja äideillä on nyt konkreettinen mahdollisuus kasvattaa perhettämme lähetysvastuuseen. Teemme näin:

Kokoamme väkemme kasaan. Kerromme tästä tarpeesta, että Jumala tarvitsee nyt pyörää meidän perheeltämme. Isä ja äiti ottavat tietysti päävastuun asiasta, mutta annamme myös lapsille mahdollisuuden kokea syvää iloa, kun jokainen saa antaa jotain omastaan.  100 perhettä voi antaa 1000 markkaa (n. 167 €) polkupyörään – sillä saa hyvän – ja taloudellisesti vaurastuneet isät voivat antaa 20 000 markkaa (n. 3 365 €) moottoripyörään. Tällaisia tekoja vartenhan Jumala on menestymistä antanut, tämähän on Raamatun oppi!

Meidän puheemme ja uskomme täytyy päästä konkretisoitumaan. Ja seurauksena on iloa meille, tietoisuutta siitä, että elämällämme ja työllämme on tarkoitus.

Meillä vanhemmilla on vastuu omista lapsistamme. Vastuu, että voimme herättää heissä jumalallista vastuunkantoa, joka tulee heidän elämänsä siunaukseksi. Annetaan heille malli perheestä, joka on valmis myös uhraamaan. Voimme antaa lapsemme sillä tavoin Jumalalle, että annamme heille opetusta ja tehtäviä, joissa Jumalan asiat ja sanat tulevat heitä lähelle. Sitten Jumala itse alkaa heille puhua. Meillä ei olisi perheinä varaa jäädä Jumalan suunnitelmien sivustakatsojiksi.

Äsken tätä kirjoittaessani kiertyi kuopus kainalooni. Kokeilin kirjoittamani tekstin toimivuutta. Kerroin seitsenvuotiaalle, että Jumala tarvitsee pyörän. Hämmästynyt ilme nousi kasvoille. Kerroin etiopialaisista evankelistoista, jotka kävelevät kokouksiin. Kerroin, että jos ostamme heille pyörän, voimme ostaa pyörän Jumalalle. Lapsen äänessä oli iloa ja ihmetystä, kun hän sanoi:

– Minä en oo tienny sitä!