Perille!

 Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 28.11.2013

Perille!

Olin reilu viikko sitten seuraamassa Istanbulissa, kun maratoonarit saapuivat maaliin. Kaiken kaikkiaan 120 000 juoksijaa/kävelijää oli lähtenyt taipaleelle, osa maratonille, suurin osa lyhyemmille matkoille. Olin itse kävellyt 15 kilometriä ja tullut sitten seuraamaan pitkänmatkanpuurtajien voiton hetkiä. Jokaisella 42 uuvuttavaa kilometriä takana, mutta nyt nämä onnelliset olivat pääsemässä perille, jokainen voittajana. 

Maalisuoran auetessa ei kukaan näyttänyt pohtivan reitin vaikeuksia, suorastaan ylivoimaisuuksia, ei sitäkään, että tarkemmin ajatellen jalat ja koko kroppa vaikeroivat tuskasta. Maalisuoralla näkyi riemullisia ilmeitä, hurjaa iloa, onnistumisen säteilyä. Yleisö hurrasi ja kannusti. Oli mahtava kokemus jakaa näitä huippuhetkiä.

Istanbulin-reissu merkitsi meille aviomieheni Arin kanssa palaamista vuoden takaisten dramaattisten kokemusten tapahtumapaikoille. Samalla kohtaa, jossa maratoonarit tulivat maaliin, viime vuonna Ari oman 15 kilometrin juoksunsa jälkeen kaatui sydän pysähtyneenä maahan.   

Voin yhä palata siihen tuskaan, joka täytti joka solun minussa, kun sain tiedon tapahtuneesta. Kuulin, että Ari oli elvytetty mutta oli tajuttomana hengityskoneessa... Liki 3000 kilometriä lentokoneessa on pitkä matka itkeä ja rukoilla ja kokea menettämisen kipua.

Kiitos Jumalalle ja lääkäreille ja ensiaputiimille ja ystäville, jotka rukoilivat ympäri maailmaa, sain Arin takaisin. Tiedän, että moni puoliso ei ole saanut. Suren heidän kipuansa ja rukoilen lohdutusta, sillä voin aavistella jotain menettämisen tuskasta. Mutta Ari palasi ja nyt kiitän.

 Tiedän että hän olisi ollut valmis lähtemään, mutta minä en olisi ollut valmis päästämään. Halusin pitää hänet yhä vierelläni – arjen rutiinissa, erityisten hetkien hohteissa, iloissa, vaikeuksissa, kaikessa. Kiitän että ollaan yhä elämän matkalla, yhdessä.

Mutta seuratessani maratoonarien viimeisiä riemullisia metrejä siirryin mielessäni siihen hetkeen, joka kerran on kaikilla edessä.  Siihen kun ikuisuus aukenee – kun edessä on se todellisuus, että elämä ei päätykään kuolemaan. Se joka on täällä tunnustanut Jeesuksen Herrakseen ja saanut Hänen kauttaan syntinsä anteeksi ja osallisuuden Suuresta Pelastuksesta, näkee edessään jotain käsittämättömän suurta.

Ikuisuuden fanfaarit soivat. Voisin kuvitella, että siellä on vastaanottajia riemuitsemassa, kirkkauden valtavat joukot ovat nousseet katsomoissaan ylös. Ne ylistävät Vapahtajaa. Takana maailma, takana myös tappiot, hiertymät, uupumukset. Takana omat heikkoudet. 

Uusi maailma aukenee sen perusteella, mitä Vapahtaja on tehnyt, Hänen armostaan. Usko vaihtuu näkemiseen, ja täydellinen Rakkaus, Jeesus Kristus, on itse ottamassa vastaan.

Silloin ei ole mitään merkitystä sillä, mitä mieltä muut ovat olleet Raamatusta ja Jumalasta, ei ateistin perusteluilla, ei epäilijän kyynisyydellä, ei myöskään tapakristillisyyden vaatimuksilla mukautua yleiseen mielipiteeseen. Se usko, jonka varaan sydämen kristitty laittoi koko elämänsä, on johtanut huikaisevan kirkkaaseen todellisuuteen.

Pelastettu on saapunut perille - sinne, missä kyyneleet eivät vuoda. Siellä ei pahuus sokaise sydäntä eikä voi johtaa harhaan. Siellä ei ole kuolemaa.

Istanbulin maali oli juoksijoille tärkeä. Mutta omaa sydäntäni kosketti tulevaisuuden huippuhetki. Vaikka minusta ei tule maratonjuoksijaa, voin itsekin olla todellinen voittaja. Jos siirryn ikuisuuteen Kristukseen uskovana, silloin räjähtää koko taivaallinen katsomo ylistysriemuun. Jos sen voiton menettäisin, se olisi elämäni ja ikuisuuteni katastrofi. Jeesuksen kautta voi jokainen päästä perille.