Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 28.11.2013
Perille!
Olin reilu viikko sitten seuraamassa Istanbulissa, kun
maratoonarit saapuivat maaliin. Kaiken kaikkiaan 120 000 juoksijaa/kävelijää
oli lähtenyt taipaleelle, osa maratonille, suurin osa lyhyemmille matkoille.
Olin itse kävellyt 15 kilometriä ja tullut sitten seuraamaan
pitkänmatkanpuurtajien voiton hetkiä. Jokaisella 42 uuvuttavaa kilometriä
takana, mutta nyt nämä onnelliset olivat pääsemässä perille, jokainen
voittajana.
Maalisuoran auetessa ei kukaan näyttänyt pohtivan reitin vaikeuksia,
suorastaan ylivoimaisuuksia, ei sitäkään, että tarkemmin ajatellen jalat ja
koko kroppa vaikeroivat tuskasta. Maalisuoralla näkyi riemullisia ilmeitä,
hurjaa iloa, onnistumisen säteilyä. Yleisö hurrasi ja kannusti. Oli mahtava
kokemus jakaa näitä huippuhetkiä.
Istanbulin-reissu merkitsi meille aviomieheni Arin kanssa
palaamista vuoden takaisten dramaattisten kokemusten tapahtumapaikoille.
Samalla kohtaa, jossa maratoonarit tulivat maaliin, viime vuonna Ari oman 15
kilometrin juoksunsa jälkeen kaatui sydän pysähtyneenä maahan.
Voin yhä palata siihen tuskaan, joka täytti
joka solun minussa, kun sain tiedon tapahtuneesta. Kuulin, että Ari oli
elvytetty mutta oli tajuttomana hengityskoneessa... Liki 3000 kilometriä
lentokoneessa on pitkä matka itkeä ja rukoilla ja kokea menettämisen kipua.
Kiitos Jumalalle ja lääkäreille ja ensiaputiimille ja
ystäville, jotka rukoilivat ympäri maailmaa, sain Arin takaisin. Tiedän, että
moni puoliso ei ole saanut. Suren heidän kipuansa ja rukoilen lohdutusta, sillä
voin aavistella jotain menettämisen tuskasta. Mutta Ari palasi ja nyt kiitän.
Tiedän että hän olisi ollut valmis lähtemään, mutta
minä en olisi ollut valmis päästämään. Halusin pitää hänet yhä vierelläni –
arjen rutiinissa, erityisten hetkien hohteissa, iloissa, vaikeuksissa, kaikessa.
Kiitän että ollaan yhä elämän matkalla, yhdessä.
Mutta seuratessani maratoonarien viimeisiä riemullisia metrejä
siirryin mielessäni siihen hetkeen, joka kerran on kaikilla edessä. Siihen kun ikuisuus aukenee – kun edessä on se
todellisuus, että elämä ei päätykään kuolemaan. Se joka on täällä tunnustanut
Jeesuksen Herrakseen ja saanut Hänen kauttaan syntinsä anteeksi ja osallisuuden
Suuresta Pelastuksesta, näkee edessään jotain käsittämättömän suurta.
Ikuisuuden fanfaarit soivat. Voisin kuvitella, että siellä on
vastaanottajia riemuitsemassa, kirkkauden valtavat joukot ovat nousseet
katsomoissaan ylös. Ne ylistävät Vapahtajaa. Takana maailma, takana myös
tappiot, hiertymät, uupumukset. Takana omat heikkoudet.
Uusi maailma aukenee
sen perusteella, mitä Vapahtaja on tehnyt, Hänen armostaan. Usko vaihtuu
näkemiseen, ja täydellinen Rakkaus, Jeesus Kristus, on itse ottamassa vastaan.
Silloin ei ole mitään merkitystä sillä, mitä mieltä muut
ovat olleet Raamatusta ja Jumalasta, ei ateistin perusteluilla, ei epäilijän
kyynisyydellä, ei myöskään tapakristillisyyden vaatimuksilla mukautua yleiseen
mielipiteeseen. Se usko, jonka varaan sydämen kristitty laittoi koko elämänsä,
on johtanut huikaisevan kirkkaaseen todellisuuteen.
Pelastettu on saapunut perille - sinne, missä kyyneleet
eivät vuoda. Siellä ei pahuus sokaise sydäntä eikä voi johtaa harhaan. Siellä
ei ole kuolemaa.
Istanbulin maali oli juoksijoille tärkeä. Mutta omaa
sydäntäni kosketti tulevaisuuden huippuhetki. Vaikka minusta ei tule
maratonjuoksijaa, voin itsekin olla todellinen voittaja. Jos siirryn
ikuisuuteen Kristukseen uskovana, silloin räjähtää koko taivaallinen katsomo
ylistysriemuun. Jos sen voiton menettäisin, se olisi elämäni ja ikuisuuteni
katastrofi. Jeesuksen kautta voi jokainen päästä perille.
Tykkään jos jaat tähän ajatuksiasi
VastaaPoistaEipä tuohon voi sanoa muuta kuin aamen. Siunattua kesää sinulle ja perheellesi. Erityisesti Veera on meidän Oululaisten sydämellä.
VastaaPoista