Tämä kolumni (julkaistu RV:ssä kesä/heinäkuussa 1997) on kirjoitettu aikanaan akuutin haasteen
edessä, mutta sen periaatteita voitaisiin varmaan edelleenkin soveltaa...
Perhe voi ostaa
pyörän Jumalalle!
Yhdeksänvuotiaallamme
oli keväällä liian pieni pyörä. Isänä ja äitinä tajusimme sen. Pitää päästä
kouluun ja kavereille elämään pyörän kanssa onnellista lapsen elämää. Pakattiin
lapset autoon ja lähdettiin hakemaan. Kokeiltiin kokoa ja keveyttä,
kelpuutettiin värit ja tehtiin kaupat. Osa hinnasta tuli sopimuksen mukaan
lapsen maksettavaksi, mutta tietysti isä ja äiti ovat valmiit maksamaan siitä,
että näkevät ilon lapsensa kasvoilla.
Tulimme eilen illalla
konferenssista. Sielläkin näin kasvot ja kuulin sanoja. Ne olivat lempeät
lähetyssaarnaajan kasvot, mutta niillä oli huolia. Tajusin, että ne olivat
nähneet paljon vastuuta ja suunnattoman määrän työtä, jota oli ollut vaikea
tehdä, kun ei ollut välineitä. Ja taas oli kyse pyöristä.
Ja minä äiti, joka tänä keväänä olen mennyt monien
uskovaisten äitien tavoin kauppaan ostamaan pyörän lapselleni, sain piston
sydämeeni. Minulle näytettiin lähetysosastolla kuva evankelista Timoteuksen
perheestä. Kotona on kymmenen lasta. Timoteuksella on Etiopian kylillä
200-jäseninen seurakunta ja kuusi rukouspiiriä ympärillään. Evankelista,
veljemme, tekee siellä työtä meidän puolestamme. Kävelee puskissa, käyttää
elämänsä evankeliumin palveluksessa, näkee meidän puolestamme vaivaa –
kävellen. Kotona ei ole pyörää, autosta puhumattakaan. Näitä evankelistoja on
siellä ainakin 80. Kukaan meistä ei kävelisi täällä 20 kilometriä
rukouskokousta pitämään. Lapsemme ajavat kouluun pyörällä.
”Pitäkää pyhien
tarpeet ominanne”, sanoo Jumala. On meidän, 50 000 helluntailaisen, häpeä,
jos lähettimme täytyy aina vain kantaa huolta 80 pyörästä, joita ei pystytä ostamaan!
Miten perheet voisivat vastata tähän lähetyshaasteeseen?
Ihan niin kuin vastaamme omien lastemme tarpeisiin! Meillä isillä ja äideillä
on nyt konkreettinen mahdollisuus kasvattaa perhettämme lähetysvastuuseen.
Teemme näin:
Kokoamme väkemme
kasaan. Kerromme tästä tarpeesta, että Jumala tarvitsee nyt pyörää meidän
perheeltämme. Isä ja äiti ottavat tietysti päävastuun asiasta, mutta annamme
myös lapsille mahdollisuuden kokea syvää iloa, kun jokainen saa antaa jotain
omastaan. 100 perhettä voi antaa 1000
markkaa (n. 167 €) polkupyörään – sillä saa hyvän – ja taloudellisesti vaurastuneet isät voivat antaa 20 000 markkaa (n. 3 365 €) moottoripyörään.
Tällaisia tekoja vartenhan Jumala on menestymistä antanut, tämähän on Raamatun
oppi!
Meidän puheemme ja uskomme täytyy päästä konkretisoitumaan.
Ja seurauksena on iloa meille, tietoisuutta siitä, että elämällämme ja
työllämme on tarkoitus.
Meillä vanhemmilla on
vastuu omista lapsistamme. Vastuu, että voimme herättää heissä jumalallista
vastuunkantoa, joka tulee heidän elämänsä siunaukseksi. Annetaan heille malli
perheestä, joka on valmis myös uhraamaan. Voimme antaa lapsemme sillä tavoin
Jumalalle, että annamme heille opetusta ja tehtäviä, joissa Jumalan asiat ja
sanat tulevat heitä lähelle. Sitten Jumala itse alkaa heille puhua. Meillä ei
olisi perheinä varaa jäädä Jumalan suunnitelmien sivustakatsojiksi.
Äsken tätä
kirjoittaessani kiertyi kuopus kainalooni. Kokeilin kirjoittamani tekstin
toimivuutta. Kerroin seitsenvuotiaalle, että Jumala tarvitsee pyörän.
Hämmästynyt ilme nousi kasvoille. Kerroin etiopialaisista evankelistoista,
jotka kävelevät kokouksiin. Kerroin, että jos ostamme heille pyörän, voimme
ostaa pyörän Jumalalle. Lapsen äänessä oli iloa ja ihmetystä, kun hän sanoi:
– Minä en oo tienny sitä!
Tämä "lempeäkasvoinen lähetyssaarnaaja" oli Penttisen Heikki, todella syvää ja hyvää työtä Etiopiassa vaimonsa kanssa tehnyt pioneeri, voin sen nyt paljastaa. Tapasin tuossa em. tilanteessa Penttiset eka kertaa, enkä ole varmasti ainut, johon heidän työnsä ja näkynsä on tehnyt vaikutuksen ja tuonut siunauksen.
VastaaPoista